Ateria nautittiin synkän hiljaisuuden vallitessa. Jokainen tunsi levottomuutta yön lähetessä, sen vuorokauden ajan, jonka punaihoiset tavallisesti valitsevat hyökätäkseen vihollistensa kimppuun pimeän turvissa, minkä vuoksi meksikolaiset eivät ajatelleet vaihtaa ajatuksia keskenään.
Metsästäjä viipyi kauan poissa. Kaksi tuntia oli jo kulunut siitä kun aurinko oli kadonnut korkeiden vuorenhuippujen taakse. Maa peittyi synkkään pimeyteen, aivankuin kääreeseen; tähteäkään ei tuikkinut taivaalla. Suuria mustia pilviä kulki taivaalla, verhoten kuun täydelleen.
Haciendero ei ollut tahtonut kenellekään muulle kuin itselleen uskoa tehtävää valvoa yleistä turvallisuutta. Maaten pitkänään kalliolla, jottei mikään näkymätön vihollinen häntä huomaisi, hän tähysteli levottomasti pitkin joen mustaa uomaa, rinnallaan capatazi, joka yhtä vähän kuin hänkään tahtoi etsiä lepoa, koska tuntemansa levottomuus teki sen mahdottomaksi.
Joen korkeat äyräät olivat paljaat ja yksinäiset. Ainoastaan sillä kohdalla, mistä pääsi rannalle, näkyi toisinaan mustia varjoja, jotka liikkuivat hetkisen, päästellen kumeita kiukkuisia mörähdyksiä ja sen jälkeen taas kadoten.
Nämä varjot olivat nähtävästi villipetoja, jotka menivät takaisin pesiinsä, sammutettuaan janonsa virrassa.
"Tulkaa!" matala mutta terävä ääni kuiskasi äkkiä meksikolaisen korvaan.
Don Pedro kääntyi ympäri, tukahduttaen ihmetyksen huudahduksen.
Metsästäjä seisoi hänen vieressään pyssyynsä nojaten.
Nuo kolme miestä menivät luolan sisään.
Illallisen laittamista varten tehdyn tulen jäljellä olevat kekäleet levittivät tarpeeksi valoa, jotta voitiin erottaa esineet.
"Olette viipynyt kauan", haciendero sanoi.