"Olen kulkenut pitkän matkan sen jälkeen kuin teidät jätin", metsästäjä vastasi, "mutta se ei kuulu tähän. Muuan mies, jota teidän ei nykyisin maksa vaivaa tuntea, on saanut päähänsä estää teidät pääsemästä viljelyksillenne. Varovaisuustoimenpiteistäni huolimatta en ole onnistunut salaamaan jälkiäni noilta viekkailta hornanhengiltä, joiden läpitunkeva katse voisi keksiä kotkan jäljet ilmassa. Intiaanit ovat pystyttäneet leirinsä aivan lähelle, he valmistavat juuri lauttoja ja kanootteja hyökätäkseen kimppuumme."
"Onko heitä paljon?" haciendero kysyi.
"Ei, korkeintaan parikymmentä, joista vain viidellä tai kuudella on ampuma-aseet; muilla on vain nuolet ja keihäät. Tiedetään teidän olevan aseettomia, tai ainakin luullaan niin, ja toivotaan saatavan teidät kiinni tarvitsematta ampua laukaustakaan."
"Mutta kuka voi vainota meitä niin kiihkeästi?"
"Sehän on samantekevää. Se on muuan omituinen ja salaperäinen olento, jonka elämä on yhtämittaisia synkkiä salajuonia. Hänen sydämensä on kuilu, jota kukaan ei ole uskaltanut tutkia ja jonka pohjaan hän ehkä itsekin pelkää katsoa, vaikkei hän muuten pelkääkään mitään maailmassa. Mutta jättäkäämme tämä. Kahden tunnin kuluttua hyökätään kimppuumme. Teillä on tarjona kolme keinoa välttääksenne teitä uhkaavaa kohtaloa."
"Mitkä nämä keinot ovat?" haciendero kysyi vilkkaasti.
"Ensimmäinen on pysyä paikoillaan, odottaa hyökkäystä ja taistella miehuullisesti. Apachit, pelästyksissään siitä, että tapaavat miehet, jotka he toivoivat yllättävänsä turvattomina, asestettuina ja varuillaan, menettävät kenties rohkeutensa ja vetäytyvät pois."
Doña Hermosa, herättyään puhelevien ääneen, oli lähestynyt ja kuunteli levottomana.
Haciendero pudisti päätään.
"Tämä keino näyttää minusta vaaralliselta", hän sanoi, "sillä jos vihollistemme onnistuu saada pysyvä jalansija kalliolla, niin he lopuksi lukumäärällään voittavat ja saavat meidät haltuunsa."