"Hekö?" metsästäjä vastasi halveksivan ylimielisesti. "He eivät uskaltaisi."
Don Pedro ei voinut olla osoittamatta ihmettelyään.
"Punanahat ovat kaikkein kostonhimoisimpia ihmisiä", hän sanoi.
"Niin", metsästäjä vastasi, "mutta minä en olekaan heidän mielestään mikään ihminen."
"Mikä te olette sitten?"
"Paha henki", metsästäjä mumisi kumealla äänellä.
Tällä välin he olivat saapuneet siihen paikkaan, johon he olivat jättäneet hevosensa.
Taistelun melske oli tunkeutunut aina doña Hermosan korviin, mutta tuo uskalias nuori tyttö, tällä tavoin jätettynä keskelle aarniometsää, oli, antamatta tuntemansa varsin luonnollisen pelvon ollenkaan vallata itseään ja tajuten hänelle uskotun hevosten vartioimisen tärkeyden, pysynyt järkähtämättä paikoillaan samassa paikassa pistooli kummassakin kädessään, kuunnellen levottomana erämaan ääniä, valmiina puolustamaan itseään ja ennemmin päättäneenä kuolla kuin antautua intiaanien käsiin.
Hänen isänsä selitti hänelle muutamin sanoin mitä oli tapahtunut, jonka jälkeen lähdettiin matkalle, niin nopeasti kuin hevoset voivat juosta.
Ratsastusta kesti koko yön kuvaamattomalla vauhdilla. Auringon noustessa oli päästy ulos metsästä. Alaston erämaa levisi taivaanrantaa vasten.