Pari kolme vaqueroa, Carlochon avustamina, hieroivat lakkaamatta hänen ohimoitaan ja rintaansa rommilla.
Katseltuaan tarkkaavasti nuorta miestä veti intiaanipäällikkö veitsen vyöstään ja asetti sen terän haavoittuneen huulille, jonka jälkeen hän, pidettyään veistä näin pari kolme minuuttia, tarkasti sitä.
Hänestä se näytti hiukan hikiseltä. Hän polvistui nyt don Fernandon viereen, tarttui hänen vasempaan käteensä, työnsi takinhihan ylös, ja löydettyään suonen hän pisti siihen terävällä veitsenkärjellä.
Syntyi hetkeksi jännittävä odotus. Kaikkien katseet olivat tähdätyt haavoitettuun. Tämä koe oli viimeinen. Ellei se onnistunut, oli kaikki mennyttä — ei ollut enää mitään keinoa pelastaa nuoren miehen henkeä.
Vaquerot jatkoivat yhä hieromistaan.
Intiaanipäällikön puukolla pistämän haavan reunoille alkoi vähitellen ilmestyä musta pilkku, joka yhä suureni ja viimein muodosti pikimustan helmen, joka hetken epäiltyään viimein heltisi ja vieri pitkin käsivartta alaspäin, ja sitä seurasi heti uusi, jota vuorostaan seurasi kolmas, minkä jälkeen veri vaaleni ja norjistui sekä juoksi vihdoin yhtämittaisena ruusunpunaisena säteenä.
Tiikerikissa ei voinut pidättää voiton huudahdusta: don Fernando oli pelastettu.
Nuori mies liikahtikin muutaman minuutin kuluttua tuskin huomattavasti ja huokasi syvään.
Intiaanipäällikkö nousi, sidottuaan don Fernandon käsivarren, ja viittasi Pablitoa seuraamaan häntä toiseen ranchossa olevaan huoneeseen, pyydettyään don Torribiota jäämään hetkeksi entiselle paikalleen.
Odottamatta kysymystä, jonka vaquero aikoi tehdä, ja jonka hän jo huomasi liikkuvan tämän ohuilla, ivallisilla huulilla, alkoi päällikkö puhua kuumeisen vilkkaasti, mikä osoitti hänen kiihoittunutta mielentilaansa.