Oli tullut yö. Synkkä pimeys peitti maan. Erämaassa, johon sattuma oli ohjannut hänet, vallitsi haudan hiljaisuus.
"Missä minä olen?" mumisi hän, koettaen päästä selville olinpaikastaan.
Mutta pilvien peittämä kuu ei valaissut ensinkään. Alkoi tuulla kovasti. Puiden oksat natisivat toisiansa vasten ja kaukana erämaan sydämessä sekaantuivat villipetojen kumeat karjunnat villikissojen ulvontaan.
Don Torribion katse koetti turhaan tunkeutua pimeän lävitse.
Hän meni hevosen luo, joka makasi pitkänään maassa ja huokui raskaasti. Liikutettuna surkutellen uskollista toveriaan seikkailumatkoillaan, hän kumartui hevosen puoleen, veti pistoolit huotrastaan ja pisti ne vyöhönsä, jonka jälkeen hän otti satulaan kiinnitetyn, rommia sisältävän kenttäpullon ja alkoi pestä huohottavan eläinraukan silmiä, sieraimia ja suuta, josta käsittelystä eläin virkistyi. Näin kului puoli tuntia. Hevonen, vähän virkistyttyään, nousi seisomaan ja suvulleen ominaisella vaistolla etsi lähellä olevan lähteen, josta sammutti janonsa.
"Kaikki ei ole vielä menetetty", mumisi don Torribio; "kenties minun piankin onnistuu päästä täältä pois."
Mutta samassa kuului läheltä kumea karjunta, johon heti vastattiin neljältä eri taholta. Hevonen nosti korvansa pystyyn ja don Torribio tunsi pelon väristyksen suonissaan.
"Kirottua", hän huudahti, "olen jaguarien juomapaikalla. Mitä on tehtävä?"
Hän oli lähteen mutaisilla rennoilla huomannut jälkiä, jotka tekivät kaikki epäilyt mahdottomiksi. Samassa hän huomasi korkeintaan kymmenen askeleen päässä silmäparin loistavan tulikekäleen tavoin pimeässä ja katsovan häneen omituisen kiinteästi.
Don Torribio oli varsin rohkea mies, lukemattomia kertoja oli hän toveriensa nähden suorittanut uskomattoman rohkeita tekoja, mutta yksinään pimeässä petoeläinten keskellä hän tahtomattaankin tunsi hurjaa pelkoa, ja hän hengitti raskaasti yhteenpuristettujen hampaittensa lomasta. Kylmä hiki valui hänen ruumiistaan ja hän oli vähällä kaatua.