"Aijon, minä aijon tappaa hänet", vastasi villi, "ellei hän suostu seuraamaan minua telttiini. Hänestä tulee päällikön vaimo."
"Sinä olet hullu", vastasi Manuela, "telttisi on täysi, siellä ei enää ole tilaa tulelle."
"Siellä on tilaa vielä kahdelle", vastasi intiaani. "Ja koska tuo nainen on sisaresi, niin saat sinä seurata mukana."
Tämän äänekkään sanasodan johdosta oli joukko intiaaneja kerääntynyt molempien naisten ympärille, jotka huomasivat joutuneensa piirin keskelle, mistä heidän oli mahdoton päästä pois.
Manuela arvioi katseellaan heitä uhkaavan vaaran suuruuden; hän näki tuhon tulevan.
"No niin!" toisti Korppikotka, tarttuen vasemmalla kädellään doña Hermosan hiuksiin, jotka hän kääri ranteensa ympäri, ja heiluttaen veistään, hän karjui "tahdotteko seurata minua telttiin, sisaresi ja sinä?"
Doña Hermosa oli vaipunut kasaan. Puoleksi maahan viskattuna odotti hän silmät ummessa kuoliniskua.
Manuela suoristihe, hänen silmänsä syöksivät tulta ja päättävästi tarttuen korppikotkan käsivarteen hän huusi kovalla äänellä:
"No koska välttämättä niin tahdot, sinä koira, niin täyttyköön kohtalosi! Katso minua, Wacondah ei salli rankaisematta solvattavan orjattariaan."
Aina tähän asti oli Manuela koettanut mahdollisimman tarkkaan pitää kasvonsa varjossa, jottei kukaan erottaisi hänen kasvonpiirteitään. Mutta nyt hän asettui niin, että valo lankesi suoraan hänen kasvoihinsa.