Poppamies katsoi häneen läpitunkevasti, mutta Manuela kesti sen, luomatta silmiään alas.
"Hyvä!" sanoi intiaani, "äitini ei ole valehdellut, seuratkoon hän minua."
Ja asettuen molempien naisten väliin sekä tarttuen kummankin ranteeseen, hän vei heidät sekasotkuisten leirisokkeloiden läpi.
Intiaanit, joita he matkalla tapasivat, väistyivät osoittaen selviä kauhun merkkejä.
Poppamies ei ollut pahoillaan tapahtumasta, sillä paitsi hänelle tästä tullutta hyötyä, olivat sen seuraukset omiansa vahvistamaan hänen valtaansa herkkäluuloisten ja taikauskoisten intiaanien silmissä, sillä nämä luulivat, että Wacondah todella oli vaikuttanut häneen. Sen vuoksi loistikin hänen naamansa tyytyväisyydestä.
Noin neljännestunnin ajan marssittuaan edestakaisin, tulivat he erään teltan luo, jonka edustalle oli pystytetty yhdistyneiden heimojen totem [merkitsee eläintä, jota heimo pitää pyhänä; tässä lippua, jossa on pyhän eläimen kuva], tulipunaisilla ripsuilla varustettujen keihäitten ympäröimänä ja neljän sotilaan vartioimana.
"Tässä se on", sanoi poppamies Manuelalle.
"Hyvä!" vastasi tämä; "sallikoon isäni meidän mennä sisään yksinämme."
"Onko minun erottava teistä?"
"On, mutta isäni voi vartoa meitä ulkopuolella."