Don Pedro voi tuskin tukahduttaa tuskan tunnettaan.
"Taistelun kestäessä, joka tulee olemaan kuuma", jatkoi don Torribio, "pyydän teitä, señorita, olemaan lähtemättä tästä teltistä, sillä minä en ole täällä teitä suojelemassa. Ei kukaan tiedä, miten pitkälle vastoinkäymisen sattuessa apachien raivo voi heidät johtaa. Minä jätän tänne kaksikymmentä päättävää miestä, vaqueroa, joihin voin luottaa, teitä puolustamaan. Muuten lähetän teille tiedon heti kun taistelu on päättynyt."
"Lähdettekö jo luotamme, don Torribio?" sanoi doña Hermosa, nähdessään tämän liikkeet.
"Minun täytyy, señorita; olen intiaanijoukon päälliköitä, ja sellaisena on minulla velvollisuuteni täytettävänä. Minun on toimitettava kaikki valmiiksi huomisaamuksi, ja täytyy minun siis pyytää, että hyväntahtoisesti suotte anteeksi."
"Hyvästi sitten, don Torribio, koska teidän välttämättä täytyy lähteä", sanoi tyttö.
Kumarrettuaan kunnioittavasti doña Hermosalle ja hänen isälleen, läksi don Torribio.
"Kaikki on hukassa!" mutisi don Pedro. "Meksikolaisten on mahdoton kestää rynnäkköä."
Tyttö katsoi hetken isäänsä omituisin katsein, jonka jälkeen hän kumartui ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Onko isä lukenut raamattua?"
"Miksi sitä kysyt, pikku hupakko?" vastasi isä.