Luotuaan viimeisen, rakkautta uhkuvan silmäyksen telttiin, jossa hänen omien sanojensa mukaan oli kaikki, mitä hänelle oli kalleinta maailmassa, poistui don Torribio pitkin askelin.
"Olkaamme nyt miehiä", sanoi hän. "sillä me menemme taistelemaan miehiä vastaan."
Heti sen jälkeen, kun ylipäällikkö oli lähettänyt heidät asemilleen, olivat päälliköt, joiden sotilaat vain odottivat määräystä alkaakseen liikkua, menneet niihin eri paikkoihin, mihin heimot oli asetettu.
Nyt alkoivat miehet, heittäydyttyään pitkäkseen vatsalleen, tuollaisen mahdottoman marssin, jonka vain intiaanit voivat suorittaa. Ryömien ja madellen kuin käärmeet pitkässä ruohossa, olivat he tunnin kuluttua onnistuneet huomaamatta pääsemään aina meksikolaisten etuvarustusten juurelle.
Tämä liike suoritettiin niin yhtenäisesti ja onnistuneesti, ettei ruoho-aavikon hiljaisuutta ensinkään häiritty eikä mitään liikettä näkynyt leirissä, joka näytti syvään uneen vaipuneelta.
Sillävälin, juuri vähää ennen kun päälliköt olivat saaneet viime ohjeensa Tiikerikissalta, oli muudan apachien pukuun puettu nuori mies lähtenyt leiristä ja suunnannut kulkunsa kaupunkiin päin, ryömien käsin ja jaloin.
Hänen päästyään ensimäisen rintavarustuksen luo, ojensi toinen mies, joka kumartuneena näytti levottomasti kuuntelevan yön ääniä, hänelle kätensä auttaakseen hänet varustusten yli, sanoen:
"No niin, Estevan!"
"Puolen tunnin kuluessa hyökätään kimppuumme, majuuri", vastasi majordomo.
"Onko kysymyksessä vakava hyökkäys?"