Mutta nyt kuului hirveä räjähdys, maa huojui heidän jalkainsa alla, ja nuo onnettomat viskautuivat ilmaan sekä putosivat sitten maahan ylt'ympäri, aivan rääsyinä.
Maa oli ollut miinoitettu ja majuuri oli käskenyt sytyttää miinan.
Tämän räjähdyksen seuraukset olivat kauheat. Intiaanit pakenivat mielettömän pelon valtaamina joka suunnalle, kuulematta päällikköjensä käskyjä ja näiden voimatta saada heitä palaamaan taisteluun.
Hetkisen luulivat valkoiset olevansa pelastetut. Mutta Tiikerikissa, istuen oivallisen, sysimustan hevosen selässä ja pitäen kädessään yhtyneitten heimojen pyhää totemiaa, joka liehui tuulessa, syöksyi esiin melkein yksinään, uhmaten meksikolaisten häntä kohti tähdättyjä iskuja ja huutaen kauhealla äänellä:
"Pelkurit! Koska ette tahdo voittaa, niin nähkää edes minun kuolevan!"
Tämä ääni soi intiaanien korvissa verisenä moitteena. Pelkurimmatkin häpesivät jättää päällikköään, joka niin jalomielisesti uhrautui heidän puolestaan. He kääntyivät ja palasivat rynnäkköön uudella innolla.
Tiikerikissa näytti olevan haavoittumaton. Hän pani hevosensa hyppimään, syöksyen keskelle kuuminta käsikähmää, väistäen kaikki häneen tähdätyt iskut toteminsa varrella, jota hän aina piti päänsä päällä, eikä hetkeksikään herennyt kehoittamasta sotilaitaan.
Päällikkönsä tavattoman rohkeuden innostamina tunkeutuivat apachit hänen ympärilleen ja antoivat päättävästi surmata itsensä, huutaen:
"Tiikerikissa! Apachien päällikkö. Kuolkaamme suuren päällikön puolesta!"
"Katsokaa!" huusi Tiikerikissa innoissaan, osoittaen aamutähteä, "katsokaa, katsokaa! Isänne hymyilee teidän urhoudellenne. Eteenpäin! Eteenpäin!"