Se ei enää ollut taistelua, se oli kauheaa teurastusta.
Muutamat päälliköt, paeten don Fernandoa, Lucianoa ja don Estevania, syöksyivät etsimään viimeistä turvapaikkaa parvekkeelta.
"Ah!" huudahti don Torribio, loikaten kuin jaguari ja tarttuen don
Fernandon kurkkuun, "minä en sentään kuole kostamatta."
Syntyi hetken kestävä hirveä temmellys.
"Ei", jatkoi don Torribio, hellittäen vihollisestaan ja vaipuen maahan, "sehän olisi halpamaista, henkeni kuuluu tuolle miehelle, hän on voittanut sen minulta!"
Ympärillä seisovat eivät voineet olla huudahtamatta ihmetyksestä.
Don Estevan nosti kylmäverisesti kiväärin poskelleen ja laukaisi sen hänen jaloissaan makaavan don Torribion rintaa kohti.
"Käyköön niin kaikille pettureille!" sanoi hän.
"Hyvä Jumala!" huudahti don Torribio kohoten polvilleen ponnistaen viimeiset voimansa, ja kohottaen taivasta kohti toivoa säteilevän katseensa hän huokasi: "Laupias Jumala, minä kiitän sinua, sinä olet antanut minulle anteeksi!"
Hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän kaatui selälleen heittäen henkensä.