Don Estevan oli arvannut oikein, sillä don Fernando oli todellakin löytänyt jälleen nuo niin kauan turhaan etsityt jäljet, jotka johtivat lounaiseen suuntaan kohti kaukaisen lännen tutkimattomimpia seutuja.
Hän oli seurannut niitä monta tuntia metsästäjille ominaisella kärsivällisyydellä, ollakseen varma siitä, ettei hän ollut joutunut minkään intiaanikujeen leikkikaluksi, vaan että nämä jäljet todellakin olivat oikeat.
Kun punanahat pelkäävät, että heitä ajetaan takaa, sotkevat he jälkensä niin, kulkemalla ristiin rastiin sekä edestakaisin, milloin eivät voi niitä hävittää, että on aivan mahdotonta erottaa oikeita jälkiä vääristä. Tällä kertaa he olivat käyttäneet tätä keinoa niin kätevästi ja kekseliäästi, että jos he olisivat olleet tekemisissä kenen muun kanssa tahansa, paitsi Kivisydämen, olisivat he vetäneet tätä nenästä ja täydelleen johtaneet hänet harhaan. Mutta don Fernando, joka oli tottunut heidän kujeihinsa, ei antanut pettää itseään, ainakin mikäli hän saattoi huomata erinäisistä tuntomerkeistä, jotka häntä vähemmän tottuneelta henkilöltä olisivat jääneet huomaamatta.
Iloissaan tästä havainnosta oli don Fernando heti palannut leiriin, lyömättä kuitenkaan laimin mitään niistä varovaisuustoimenpiteistä, joita on viisainta noudattaa maassa, missä joka puun ja joka pensaan takana voi piillä näkymätön vihollinen. Silloin hän oli huomaavinaan korkean ruohon liikkuvan tavalla, joka ei ollut luonnollista. Hän liukui senvuoksi hiljaa hevosen selästä, ja aseenaan vain puukkonsa, joka tupettomana riippui hänen vyössään olevasta rautarenkaasta, läksi hän epäilyksen alaista paikkaa kohti, ryömien käsin ja jaloin, ääneti ja nopeasti kuin ruohikossa mateleva käärme.
Ryömittyään noin neljännestunnin tällä tavoin, pääsi hän epäilyksen alaiselle paikalle, ja hän tarvitsi nyt kaiken malttinsa ja tahdonvoimansa voidakseen olla huudahtamatta ilosta ja ihmettelystä, kuten hän oli tekemäisillään, nähdessään el Zapoten mukavasti istuvan maassa hevosensa ohjat vasemman käden ympärillä ja lopetellen vahvanlaista suurusta.
Don Fernando läheni häntä vielä muutaman askeleen, ollakseen varma miehestään, jonka jälkeen hän, arvioituaan tarkkaan välimatkan, loikkasi kuin jaguari, tarttui vaqueron kurkkuun, ja ennenkuin tämä oli tointunut hämmästyksestään tämän äkkinäisen ja odottamattoman hyökkäyksen johdosta, oli hän sidottuna ja kykenemätön vähimpäänkään vastarintaan.
"Oh", sanoi nyt don Fernando, asettuen vankinsa viereen, "mikä kummallinen sattuma! Mitä kuuluu, Zapote ystäväni?"
"Kiitoksia paljon", vastasi tämä vakavana, "minulla on vähän yskää."
"Oi voi, caballero parka, toivoakseni se pian menee ohi."
"Niin toivon minäkin, teidän armonne. Kuitenkin on minun tunnustettava, että olen hiukan levoton."