JUMALAN SORMI.
Palaamme nyt hacienderon leiriin.
Don Pedron aamulla herättyä ilmoitti Manuela hänelle, että don Fernando oli lähtenyt hänen poikansa kanssa.
"Aavistin niin käyvän", sanoi don Pedro tukahduttaen huokauksensa, "nähdessäni don Fernandon olevan niin mietteissään eilen illalla. Olen iloinen, että poikanne on seurannut häntä, sillä elleivät aavistukseni petä, aikoo don Fernando ryhtyä vaaralliseen yritykseen. Suokoon Jumala, että hänen onnistuisi tuoda minulle tyttäreni takaisin! Ah, ehkä olisi ollut parempi, että hän olisi neuvotellut kanssani ennen lähtöään — meitä on täällä parikymmentä päättävää miestä, ja me voisimme epäilemättä saavuttaa ratkaisevampia tuloksia, kuin kaksi miestä yksinään, huolimatta heidän urhoollisuudestaan ja kaikesta innostaan."
"Minä en ole samaa mieltä", vastasi Manuela. "Erämaassa käydään vain yllätyssotaa, ja kaksi miestä saa usein enemmän aikaan näennäisellä heikkoudellaan, kuin suuri joukko henkilöitä. Missään tapauksessa eivät he viivy kauan poissa, ja me saamme pian varmoja tietoja lapsestamme."
"Suokoon Jumala, että nuo tiedot olisivat hyviä, Manuela, sillä kaikkien kärsimieni surujen jälkeen en voisi enää elää, jos kadottaisin tyttäreni niin onnettomalla tavalla."
"Karkoittakaa nuo synkät ajatukset mielestänne, señor, kaikki riippuu sallimuksesta. Minä olen vahvasti vakuutettu siitä, ettei sallimus hylkää meitä hädässämme."
"Joka tapauksessa olemme tuomitut toimettomuuteen", huokasi don Pedro, "meidän täytyy olla kärsivällisiä, kunnes tiedustelijamme palaavat."
Päivä kului eikä mitään mainittavaa tapahtunut.
El Zapote, joka oli auringon noustessa lähtenyt metsästämään, oli ampunut hirven.