"Niin, olet oikeassa, Luciano. Asemamme on kuitenkin vaikea, ja ennen kaikkea on kysymyksessä tyttäreni takaisin saaminen. Saavuttaakseni tämän täytyy minun katsoa sormien läpi sangen paljon."
"Aivan niin, armollinen herra. Te tiedätte kuitenkin yhtä hyvin kuin minäkin, että Tiikerikissa on aika roisto, jolla ei ole kunnian- eikä oikeudentuntoa. Uskokaa minua, älkää luottako liian paljon häneen."
"Minun on pakko tehdä niin… olenhan antanut kunniasanani."
"Aivan oikein", murisi capatazi, "mutta minä en ole sellaista antanut."
"Ole varovainen, Luciano, äläkä missään tapauksessa herätä tuon miehen epäluuloa."
"Olkaa huoletta, armollinen herra, teidän kunnianne on minulle yhtä kallis kuin omanikin, mutta minä en saa, vaikka teitä huvittaakin luottaa niin ilmeiseen roistoon kuin tuo mies on, jättää teitä suojattomaksi."
Näin sanottuaan läksi capatazi majasta, varmaankin päästäkseen kuulemasta isäntänsä huomautuksia.
"No, kas niin!" sanoi hän el Zapotelle, jonka hän kohtasi mennessään, "etsin juuri sinua, ukkoseni."
"Minuako, capatazi? No, sehän sopii erinomaisesti. Mistä on kysymys?" vastasi Zapote hilpeästi.
"Tule mukana tännepäin vähän matkaa, toveri", vastasi don Luciano, vieden hänet syrjään, "jotta voin ilmoittaa sinulle asiani, pelkäämättä sivullisten kuuntelevan."