Aurinko oli laskemaisillaan purppura- ja kultavyöhönsä korkeitten, lumipeitteisten Sierra Madren kukkulain taakse, kun don Estevan oli ehtinyt kertomuksensa loppuun.
Maisema alkoi muuttua suloisen, alakuloisen väriseksi, jollaiseksi se tulee illan lähestyessä, linnut lensivät suurin joukoin viserrellen etsimään yösijaa korkeitten puiden tuuheiden oksien välistä. Vaquerot ja peonit ratsastivat joka suunnalle kootakseen karjan ja viedäkseen sen kotiin haciendaan. Kaukana näkyi aasinajajain leiri, jonka yötulet jo alkoivat valaista joka hetki yhä enemmän pimenevää taivasta levein punertavin valonheijastuksin.
"No, kun te nyt yhtä hyvin kuin minäkin tunnette sen perheen salaisuudet, jonka yhteyteen sattuma on teidät saattanut", jatkoi don Estevan, "mitä aijotte nyt tehdä?"
"Sananen ensiksi", huomautti Kivisydän.
"Puhukaa — teillä pitäisi oikeastaan olla paljon uskottavaa minulle vuorostanne."
"Ei niinkään paljon, kuin kenties luulette. Te tiedätte elämästäni yhtä paljon kuin minä itsekin, toisin sanoen ei juuri mitään, mutta siitä ei nyt olekaan kysymys tällä hetkellä."
"Mistä sitten on kysymys?" sanoi don Estevan uteliaisuuden valtaamana.
"Sanon sen teille. Te ette varmaankaan ole kertonut minulle tuota pitkää ja mielenkiintoista juttua vain tyydyttääksenne uteliaisuutta, jota en millään tavoin ole osoittanut. Täytyy siis olla olemassa joku muu syy, ja tämän syyn luulen arvanneeni. Don Estevan Diaz, kun kaksi urhokasta miestä on yhtynyt toisiinsa niinkuin liaani mahonkipuuhun, kun heidän ajatuksensa sulavat yhdeksi, kun heidän tahtonsa on sama, niin nämä miehet ovat hyvin vahvoja, sillä he täydentävät toisensa, ja mitä he eivät yksikseen rohkenisi tehdä, siihen he ryhtyvät nyt arvelematta ja ovat melkein varmoja yrityksensä onnistumisesta, niin mielettömiltä ja uhkarohkeilta kuin nuo yritykset näyttävätkin. Ettekö ole samaa mieltä kanssani tässä suhteessa?"
"Epäilemättä, don Fernando, olen täydelleen samaa mieltä."
Ilo leimahti nuoren miehen kasvoilla.