Myrsky oli käynyt niin rajuksi, että ratsastajat vain vaivoin voivat kulkea eteenpäin ja olivat joka hetki vaarassa pudota hevosiensa selästä, jotka pelkäsivät ukkosen jyrinää ja tekivät hurjia syrjähyppyjä. Sateen liuottamassa maassa ja hiekassa ei ollut ainoatakaan paikkaa, johon hevoset olisivat voineet turvallisesti astua.
"On mahdotonta päästä etemmäksi", sanoi majordomo, hilliten hevostaan, joka oli tehnyt niin hurjan hyppäyksen, että hän oli ollut putoamaisillaan satulasta.
"Mitä on tehtävä?" kysyi don Fernando katsellen levottomasti ympärilleen.
"Luullakseni on paras hakea suojaa hetkiseksi tuosta metsiköstä, myrsky paisuu yhä; edelleen ratsastaminen olisi mieletöntä."
"No, olkoon menneeksi, koska niin on tehtävä", sanoi don Fernando alistuen.
He kääntyivät tien varrella olevaa pientä metsää kohti, etsiäkseen tilapäistä suojaa, kunnes pahin rajuilma menisi ohi.
He eivät kuitenkaan olleet ehtineet kuin muutamia askeleita, kun neljä naamioitua miestä ajoi täyttä laukkaa metsästä ja hyökkäsi raivoisasti matkustajien kimppuun, virkkamatta sanaakaan.
Peonit kierivät hevosen selästä maahan kahden laukauksen tapaamina, jotka tuntemattomat ampuivat heitä kohti, ja vääntelivät itseään kuolonkamppailussa, päästellen säälittäviä valitushuutoja. Don Fernando ja don Estevan, kummastellen tätä äkkihyökkäystä, minkä tekijät eivät voineet olla intiaaneja, sillä heillä oli vaquerojen puku ja valkeat kädet, hyppäsivät heti hevostensa selästä, joiden taakse he asettuivat, odottaen tussari poskella vihollistensa hyökkäystä.
Kun nämä olivat tulleet vakuutetuiksi siitä, että peonit olivat kuolleet, kääntyivät he molempia espanjalaisia vastaan.
Taas vaihdettiin laukauksia ja hurja taistelu alkoi — kahden miehen jättiläistaistelu neljää vastaan, jonka kestäessä ei puhuttu sanaakaan ja jossa kukin koetti surmata vastustajansa, taistelu, joka ei päättyisi ennenkuin ne olivat saaneet surmansa, joiden kimppuun oli niin petollisesti hyökätty.