"Odotan teitä Baranca del Fraylen luona."
"Sovittu. Suokoon Jumala", lisäsi hän huokaisten, "ettei kohtalo pakota minua kohtaamaan teitä!"
Tiikerikissa irvisti ivallisesti, kohauttaen olkapäitään, ja sanomatta enempää kannusti hän hevostaan ja katosi pimeään.
Edellä on jo kerrottu millä tavoin vanha sissi oli toiminut, kuten oli don Torribiolle luvannut tekevänsä. Se hajaannus, joka poppamiehen vaikutuksesta oli tapahtunut apachien keskuudessa samana yönä kuin Tiikerikissa oli poistunut intiaanileiristä mennäkseen tapaamaan Kivisydäntä, ei ollut onnistunut poppamiehen toivomuksen mukaisesti. Vanhan päällikön paluu oli riittänyt antamaan hänelle taas koko hänen vaikutusvaltansa apacheihin, jotka jo vuosikausia olivat tottuneet tottelemaan häntä, sillä hänen retkeilynsä rajamailla olivat aina olleet hyvin tuottavia koko tuona aikana, jolloin hän oli johtanut heitä.
Tiikerikissan ei edes ollut tarvinnut rangaista poppamiestä, sillä sen tehtävän oli Korppikotka ottanut suorittaakseen. Tämä ylimalkainen mestaus oli tehnyt terveellisen vaikutuksen noihin hurjiin luonteisiin, jotka vain raaka voima voi masentaa.
Sillävälin ei Tiikerikissa ollut tahtonut antaa punanahkojen rajusti palaavan luottamuksen häneen jäähtyä. Ja vaikka hänen viimeiset valmistelunsa eivät vielä olleet kunnossa, kun Kivisydämen luopuminen aiheutti hänelle vakavaa haittaa hänen suunnitelmiensa menestymiseen nähden, oli hän huomannut välttämättömäksi kiirehtiä retkeä silläkin uhalla, että se epäonnistuisi, toivoen voivansa käyttää hyväkseen don Torribion vihaa, sillä tämän korkea asema maakunnassa oli hänelle erittäin edullinen. Hän oli koonnut kaikki käytettävänään olevat asekuntoiset intiaanit ja mennyt Rio Grande del Norten yli, jonka jälkeen tuo ryöstölintulauma tuhoisan myrskyn tavoin oli syöksynyt eteenpäin pitkin onnetonta intiaanialueen rajaa, polttaen, ryöstäen ja murhaten, ja kauhean maanvaivan tavoin leviten noiden ihanien seutujen yli, jotka he muuttivat kauheaksi erämaaksi.
Don Torribio oli ensimmäisiä, joka sai tiedon intiaanien hyökkäyksestä, ja tämä herätti hänessä kuvaamattoman, surun ja ilon sekaisen tunteen. Hän aavisti, että Tiikerikissa, toimiessaan näin nopeasti, tahtoi osoittaa vilpittömyyttään häntä kohtaan sekä käytökseensä että siihen tapaan nähden, jolla hän aikoi täyttää antamansa lupauksen.
Nuori mies, joka tähän asti oli ollut ristiriitaisten tunteitten vallassa, päätti viimeinkin saada selvän epäilyksistään ja hankkia varman tiedon siitä, mitä hänellä oli pelättävää tai toivottavaa doña Hermosalta ja tämän isältä. Noin kello yhdeksän aamulla nousi hän siis ratsaille, ja huolimatta vaaroista, joihin hän epäilemättä antautui tuolla lyhyelläkin matkalla presidiosta haciendaan, onnistui hänen huomaamatta lähteä San Lucarista, jota kohti intiaanit nopeasti ryntäsivät. Hän ajoi täyttä neliä el Cormilloon päin.
Noin puolimatkassa haciendaan pysähtyi hevonen muutamien ruumiiden luo, jotka makasivat pitkänään poikki tien, täynnä haavoja. Mutta don Torribio oli niin omiin mietteisiinsä vajonneena, ettei hän kiinnittänyt erikoista huomiota tähän huonoon enteeseen. Silmäisten sivumennen välinpitämättömästi ruumiita, jatkoi hän matkaansa, välittämättä sen enempää tästä tapahtumasta.
Joko tahallaan tai huomatessaan turhaksi rynnäkön haciendaa vastaan, olivat apachit kiertäneet sen raivoisasti edetessään, lähestymättä sitä. Don Torribion saapuessa oli hacienda jo täydessä puolustuskunnossa. Portit oli suljettu ja huolellisesti varustettu, ikkunoihin laitettu ampumareijät ja muurien päällä näkyivät sen lukuisain puolustajain pistimet välkkyvän auringonpaisteessa.