"Minäkö?" huudahti don Torribio totuudenmukaisella äänellä, jota oli mahdoton käsittää väärin. "Mistä minä sen olisin tiennyt?"
"Suokaa anteeksi, serkku hyvä, minä olen siinä määrin hämmennyksissä kaikesta siitä, mitä tapahtuu, etten tiedä mitä sanon."
Nuori mies kumarsi, jatkaen sitten:
"Saisinko luvan kunnioittaa läsnäolollani ihastuttavaa serkkuani?"
"Suonette anteeksi hänelle, mutta hän on vetäytynyt huoneisiinsa. Lapsi parka on niin kiihoittunut näistä tavattomista tapahtumista, jotka yht'äkkiä ovat iskeneet niskaamme, ettei hän voi ottaa vastaan ketään, ei edes teitä."
"Tämä vastoinkäyminen on minulle sitäkin ikävämpi, kun olin toivonut saavani puhutella häntä erään hyvin vakavan asian johdosta."
"Sitä ikävämpää, ystäväni, sitä ikävämpää! Teidän on myönnettävä, että hetki on huonosti valittu keskusteluun asioista silloin, kun intiaanit ovat porttien edustalla, hävittävät maitamme ja sytyttävät asuntomme tuleen."
"Se on totta, serkku hyvä, myönnän huomautuksenne oikeaksi. Mutta sattuman kautta olen kuitenkin joutunut niin tavattomaan asemaan, että jos saisin olla itsepäinen…"
"Siitä ei olisi mitään hyötyä, paras don Torribio", keskeytti haciendero jonkun verran tylysti. "Minulla on ollut kunnia sanoa teille, että tyttärelläni ei voi olla iloa ottaa vastaan teitä."
"Olkaa sitten hyvä, serkku, ja suokaa anteeksi käyntini sopimattomuus.
Kenties olen onnellisempi toisella kertaa."