"Luulin kuulevani hänen äänensä."
Ja syvään henkäisten Antipas tiedusteli edelleen Johanneksesta, samasta miehestä, jota latinalaiset sanovat Johannes Kastajaksi. Oliko jälkeenpäin nähty noita kahta miestä, jotka, leväperäisesti kyllä, viime kuulla oli päästetty hänen vankiluolaansa, ja oliko sittemmin saatu tietää, mikä heidän asianaan oli ollut?
Manneas vastasi:
"He vaihtoivat hänen kanssaan salaperäisiä sanoja, samoin kuin varkaat iltaisin teiden risteyksissä. Sitten he läksivät Ylä-Galilean suunnalle, mainiten tuovansa mukanaan suuren uutisen."
Antipas painoi alas päänsä ja virkkoi sitten kauhistuneen näköisenä:
"Vartioi häntä visusti! Äläkä päästä ketään hänen luokseen. Sulje tarkoin ovi! Peitä luolan suu. Ei kukaan saa edes aavistaa, että hän elää."
Jo ilman näitä määräyksiäkin Manneas olisi sen tehnyt; sillä Johannes oli juutalainen, ja hän inhosi juutalaisia kuten kaikki samarialaiset.
Näiden temppeliä Garizimilla, jonka Mooses oli määrännyt Israelin keskukseksi, ei enää ollut Hyrkanos-kuninkaan jälkeen; ja Jerusalemin temppeli sai heidät raivoihinsa, se kun heidän mielestään oli ainainen solvaus ja vääryys. Manneas oli tunkeutunut sinne häpäisemään alttaria kuolleiden luilla. Hänen tovereiltaan, jotka olivat vähemmän ketteriä, oli katkaistu kaula.
Hän näki tuon temppelin, kahden kukkulan välisessä aukossa. Auringon paisteessa sen valkeamarmoriset seinät ja katon kultaliistat välkkyivät. Se oli kuin loistava vuori, kuin jotakin yliluonnollista, joka musersi kaiken muun upeudellaan ja ylväydellään.
Silloin Manneas ojensi käsivarttaan Sioniin päin; ja vartalo suorana, pää taaksepäin taivutettuna, kädet nyrkissä hän kirosi sen, luullen että sanoilla oli tehoava voima.