Eteenpäin kulkiessaan Matho oli näkevinään punilaisia taistelumerkkejä, sillä ilmassa näkyi liikkumattomia hevosen päitä, ne olivat kiinnitetyt näkymättömiin peitsikimppuihin; ja etäältä hän kuuli kovaa melua, laulun ääniä ja maljojen kilinää.
Kun hän ei tiennyt, missä hän oli tai miten löytäisi Spendiuksen, niin syöksyi hän levottomuuden valtaamana, kauhuissaan, pimeään eksyneenä, vielä nopeammin takaisin samaa tietä, jota hän oli tullut. Aamu vaikeni; hän näki vuoren harjalta kaupungin ja liekkien mustaamat piirityskoneet, jotka ikäänkuin jättiläisten luurangot nojasivat muureihin.
Kaikki lepäsi tavattoman hiljaisuuden ja uupumuksen vallassa. Sotilaiden joukossa, telttojen vieressä, nukkui melkein alastomia miehiä selällään, tai pää käsivartta vasten, joka piteli panssaria. Muutamat irroittivat verisiä siteitä sääristään. Kuoleman kielissä olevat liikuttivat hiljaa päätään; toiset matelivat maassa ja toivat heille juotavaa. Ahtailla leirikujilla astelivat vartijat lämpimikseen, tai seisoivat katsellen taivaan rantaan päin, peitsi olallaan, tuiman näköisinä.
Matho tapasi Spendiuksen istumassa kangaskaistaleen alla, joka oli kiinnitetty kahteen maahan pystytettyyn seipääseen, hänen kätensä lepäsivät polvien ympäri, pää oli kumarassa.
He olivat kauvan sanaakaan sanomatta.
Vihdoin Matho mutisi: — "Voitetut!"
Spendius vastasi synkällä äänellä: — "Niin voitetut!"
Ja kaikkiin kysymyksiin hän vastasi epätoivoisilla liikkeillä.
Mutta huokauksia ja korinaa kuului sinne asti. Matho lykkäsi kankaan syrjään. Silloin sotilaiden näky muistutti hänelle toista tappiota, jonka oli kärsinyt samalla paikalla ja purren hammasta hän sanoi:
— "Konna! jo kerran ennen…"