Spendius keskeytti:
— "Et sinä silloinkaan ollut saapuvilla."
— "Se on minun kiroukseni!" huudahti Matho. "Mutta kerran minä vielä hänet tapaan, voitan hänet, surmaan hänet. Jospa minä olisin ollut täällä…" Se ajatus, että hän oli ollut poissa taistelusta, kalvoi häntä vielä enemmän kuin tappio. Hän sieppasi miekkansa ja heitti sen maahan. "Mutta miten karthagolaiset voittivat teidät?"
Entinen orja alkoi kertoa taistelun vaiheita. Matho oli ne näkevinään ja kiihottui. Utican armeijan, sen sijaan että se juoksi siltaa kohden, olisi pitänyt hyökätä Hamilkariin takaapäin.
— "Kyllä minä sen tiedän", sanoi Spendius!
— "Sinun olisi pitänyt tehdä rintama kaksi kertaa syvemmäksi, ei olisi saanut asettaa kevytaseisia falangia vastaan, eikä jättää aukkoja norsuja varten. Viime hetkellä olisi voinut kaikki vielä voittaa; ei mikään pakottanut pakenemaan."
Spendius vastasi:
— "Minä näin hänen ajavan ohitse suureen, punaiseen viittaansa verhottuna, kädet ojolla, yläpuolella tomupilveä, kuten kotka, joka lensi kohorttien sivustaa pitkin; ja hänen päänsä viittauksesta ne tihenivät ja hyökkäsivät eteenpäin; taistelun tuoksina vei meidät lähelle toisiamme; hän katsoi minuun; minä tunsin kuten kylmän raudan osuvan sydämeeni."
— "Hän oli varmaankin valinnut juuri tämän päivän?" sanoi Matho aivan hiljaa itsekseen.
He kyselivät itseltään koettaen päästä selville siitä, mikä oli tuonut suffeetin sinne juuri kaikkein epäedullisimpana hetkenä. Sitten puhuivat he nykyisestä asemasta, ja joko heikontaakseen omaa syyllisyyttään tai rohkaistakseen jälleen itseään Spendius väitti, että toivoa oli vielä olemassa.