— "Ja vaikka ei olisikaan, niin mitä siitä!" sanoi Matho; "minä jatkan sotaa vaikka ypöyksinäni!"
— "Niin minäkin!" huudahti kreikkalainen syöksyen ylös; hän käveli pitkin askelin edes ja takaisin; hänen silmänsä säkenöivät ja outo hymy rypisti hänen shakaalikasvojaan.
— "Me alamme uudestaan, elä vain enää jätä minua! minä en ole luotu taistelemaan kirkkaalla päivällä; miekkojen väike häikäisee minua; se on sairautta, minä olen liian kauvan elänyt vankilassa. Mutta pane minut kiipeämään muurien yli yöllä, ja minä tunkeudun linnoituksiin, ja ruumiit ehtivät kylmetä ennenkuin kukko kiekuu! Osoita minulle joku, jotain, joku vihamies, joku aarre, joku nainen;" hän toisti sen kerta vielä: "joku nainen, vaikka hän olisi kuninkaankin tytär, niin tuon minä himoitsemasi olennon elävänä jalkojesi juureen. Sinä moitit minun menettäneen taistelun Hannoa vastaan, mutta minä voitin sen kuitenkin uudelleen. Myönnä se! minun sikaparveni hyödytti enemmän kuin spartalainen falangi." Ja kun hänessä heräsi tarve ylistää itseään ja hankkia itselleen puolustusta, niin hän luetteli, mitä kaikkea hän oli tehnyt palkkasoturien hyväksi. "Minä se suffeetin puistossa yllytin gallialaista! Myöhemmin sain Siccassa kaikki raivoihinsa tasavaltaa vastaan! Gisko selitti heille asioita, mutta minä en tahtonut antaa tulkkien puhua. Ah! kuinka kieli riippui heidän suustaan! muistatko? Minä vein sinut Karthagoon; minä varastin zaimphin. Minä vein sinut Salammbon luo. Minä teen vielä enemmänkin; sen saat nähdä!" Hän purskahti kuin hullu nauramaan.
Matho katseli häntä silmät selällään. Hän tunsi jotain vastenmieleistä tuon miehen edessä, joka samalla oli niin pelkuri ja niin pelottava.
Kreikkalainen jatkoi iloisella äänellä napsauttaen sormiaan:
— "Evoe! Sateen jälkeen paistaa päivä! Minä olen tehnyt työtä vuorikaivoksissa ja olen juonut massilaista viiniä omalla laivallani kultaisen katoksen alla kuten Ptolemseus. Onnettomuus tehköön meidät taitavammiksi. Työn voiman kautta saa onnen taipumaan. Se rakastaa valtioviisaita. Lopulta se suostuu meihin!"
Hän palasi Mathon luo ja tarttui hänen käsivarteensa:
— "Valtias, nyt karthagolaiset ovat varmoja voitostaan. Sinulla on kokonainen armeija, joka ei ole ollut taistelussa, ja sotilaasi tottelevat sinua. Aseta ne etunenään; kyllä minun mieheni seuraavat kostaakseen. Minulla on vielä kolmetuhatta karilaista, tuhat kaksisataa linkomiestä ja jousimiehiä kokonaisia kohortteja! Voimme muodostaa vaikka falangin. Kääntykäämme!"
Tappion huumaamana Matho ei tähän asti ollut vielä miettinyt mitään pelastuskeinoa. Hän kuunteli suu avoinna, ja pronssiliisteet, jotka ympäröivät hänen vartaloaan kohosivat hänen sydämensä kiivaasti sykkiessä. Hän sieppasi miekkansa huutaen:
— "Seuraa minua, lähtekäämme!"