— "Sinä palaat Karthagoon! Ah! sinä tulit noutamaan zaimphia, voittamaan minut ja sitten poistumaan! Ei, ei! sinä kuulut minulle! eikä kukaan nyt riistä sinua pois täältä! Oh! minä en ole unohtanut tyynien, suurien silmiesi uhmaa enkä, miten kauneutesi korskeus iski minut maahan! Nyt on minun vuoroni! Sinä olet vankini, orjani, palvelijattareni! Huuda, jos mielesi tekee, isääsi ja hänen armeijaansa, Vanhimpia, rikkaita ja koko kirottua kansaasi! Minä olen kolmensadan tuhannen sotilaan herra! minä tuotan vielä lisää Lusitaniasta, Galliasta ja erämaan ääristä, ja minä kukistan kaupunkisi ja poltan kaikki sen temppelit; kolmisoutulaivat saavat kiikkua verilaineilla! Minä en tahdo, että ainoakaan talo, kivi tai palmu jää pystyyn! Ja jos minulta puuttuu miehiä, niin tuotan vuoriston karhut ja usutan leijonat taisteluun! Elä koetakaan paeta, tai minä surmaan sinut!"
Kalpeana ja kädet nyrkissä hän vapisi kuin harppu, jonka kielet ovat katkeamaisillaan. Äkkiä nyyhkytys tukahutti hänen äänensä ja hän vaipui polvilleen:
— "Oi! anna minulle anteeksi! Minä olen kurja ja halveksittavampi kuin skorppioonit, lieju ja tomu! Äsken puhuessasi henkäisysi osui kasvoilleni ja minä iloitsin kuten kuoleman kielissä oleva, joka suullaan maassa sammuttaa janoaan kirkkaassa virrassa. Polje minua, kunhan vain tunnen jalkasi! kiroa minua, kunhan vain kuulen äänesi! Elä lähde pois! sääli minua! minä rakastan sinua! minä rakastan sinua!"
Hän oli polvillaan maassa Salammbon edessä, ja hän kietoi molemmat kätensä hänen vartalonsa ympäri, hänen päänsä oli kenossa taapäin ja kätensä vavahtelivat; korvista riippuvat kultalevyt loistivat hänen pronssinruskealla kaulallaan; suuret kyyneleet pyöristyivät hopeahelmien tavoin hänen silmissään; hän huokaili hyväilevästi, mutisi epämääräisiä sanoja, jotka olivat vienompia kuin tuulen henkäys ja suloisia kuin suudelma.
Salammbo tunsi, miten hänet vahaisi velttous, joka riisti hänestä kaiken itsetietoisuuden. Jokin samalla sisäinen ja samalla ylenluonnollinen voima, joku jumalien määräys pakotti häntä antautumaan; pilvet nostivat häntä ja pyörtyen vaipui hän vuoteelle leijonan taljan sisään. Matho tarttui hänen jalkoihinsa, kultaketju katkesi ja sen sinkoavat päät löivät kankaasen kuten kaksi syrjään ponnahtavaa käärmettä; zaimph putosi alas, verhosi hänet; hän näki Mathon kasvojen kumartuvan hänen povensa ylitse.
— "Molok, sinä poltat minut tulellasi!" ja sotilaan suudelmat satoivat hänen ylitseen polttavampina kuin liekit; hän tunsi aivan kuin hyökylaine veisi hänet mukanaan, auringon hehku tempaisi hänet.
Matho suuteli kaikkia hänen sormiaan, hänen käsivarsiaan, jalkojaan ja pitkiä palmikoitaan ylhäällä alas asti.
— "Vie se", sanoi hän, "mitä minä sillä teen! vie minutkin sen keralla! minä hylkään armeijan! minä luovun kaikesta! Gadeksen takana, kahdenkymmenen päivän merimatkan päässä on saari, joka on täynnä kultahietaa, vihantaa ja lintuja. Vuorilla huojuu suuria tuoksutäysiä kukkia heiluen kuten ikuiset suitsutusmaljat; seedripuita korkeammista sitruunapuista maidonkarvaiset käärmeet pudottelevat timanttisilla hampaillaan hedelmiä nurmikolle; ilma on niin leuto, että se estää kuolemasta. Oh! kyllä minä sen löydän, saatpa nähdä. Me asustamme kristalliluolissa, jotka ovat kukkuloiden juureen muodostuneet. Ei kukaan vielä asu siellä, ja minusta tulee sen maan kuningas."
Hän pyyhki tomun hänen jalkineistaan; hän tahtoi pujottaa hänen huuliensa väliin granaattiomenan neljänneksen; hän kokosi vaatteita hänen päänsä alle muodostaakseen niistä tyynyn. Hän koetti kaikin tavoin palvella häntä, nöyryyttää itseään, hän levitti hänen jalkojensa päälle zaimphin kuten tavallisen peiton.
— "Onko sinulla vielä," sanoi Matho, "nuo pienet gasellinsarvet, josta kaulanauhasi riippuivat? Annathan ne minulle! minä pidän niistä!" Sillä hän puhui aivan kuin sota olisi loppunut, ilonauru kajahti hänen huuliltaan; ja palkkasoturit, Hamilkar, kaikki esteet olivat nyt kadonneet. Kuu pujahti kahden pilven välistä esiin. He näkivät sen eräästä teltan reijästä. — "Oi, kuinka monta yötä olen viettänyt katsellen sitä! se oli mielestäni huntu, joka peitti sinun kasvosi; sinä katsoit sen läpi minuun; muisto sinusta liittyi sen säteisiin; enkä minä enää erottanut teitä toisistanne!" Ja pää Salammbon rinnoilla hän itki runsain kyynelin.