— "Tule joutuin! Hamilkar polttaa Autharitoksen leirin!"
Matho syöksyi ulos. Salammbo oli yksinään.
Silloin hän tarkasti zaimphia; ja kun hän oli sitä kauvan katsellut hän hämmästyi, kun ei tuntenutkaan sitä onnea, jonka hän oli ennen kuvitellut. Alakuloisena hän seisoi täyttyneen unelmansa edessä.
Mutta teltan alasauma kohosi ja pelottava ilmiö näkyi. Salammbo ei ensiksi eroittanut muuta kuin kaksi silmää ja pitkän valkoisen parran, joka ulottui maahan asti; sillä muu osa ruumista, joka oli verhottu keltaisen puvun risoihin, mateli pitkin maata; ja jokaisella liikkeellä, jonka olento teki päästäkseen eteenpäin, katosivat kädet partaan ja pistivät taas esiin. Siten kontaten hän saapui aivan hänen jalkojensa juureen ja Salammbo tunsi hänet vanhaksi Giskoksi.
Estääkseen vankina olevia ylimyksiä karkaamasta olivat palkkasoturit pronssitangoilla murskanneet heidän jalkansa; ja he mätänivät sikin sokin eräässä kuopassa keskellä likaa. Voimakkaimmat kohosivat huutaen pystyyn kuullessaan sotakattiloiden kalskeen; silloin Gisko oli nähnyt Salammbon. Pienistä sandastrum-palloista, jotka löivät hänen kothurniaan vastaan, oli Gisko arvannut hänen olevan karthagolaisen, ja salainen aavistus oli hänelle sanonut, että tässä piili jokin tärkeä salaisuus, ja toisten avulla oli hänen onnistunut nousta kuopasta; sitten kyynärpäiden ja käsien avulla hän oli laahautunut kaksikymmentä askelta kauvemmaksi, aivan Mathon teltan luo. Kaksi ääntä kuului puhuvan. Hän oli ulkona kuunnellut, ja kuullut kaiken.
— "Sinä se olet!" sanoi Salammbo vihdoin melkein kauhuissaan.
Gisko nousi nyrkkiensä nojaan ja vastasi:
— "Niin, minä se olen! Minun luullaan kuolleen, eikö niin?"
Salammbo painoi päänsä alas. Gisko jatkoi:
— "Ah! miksi eivät Baalit ole osottaneet minulle sitä armoa!" Ja lähestyen Salammbota niin lähelle, että hän kosketti hänen pukuunsa, hän jatkoi: "He olisivat säästäneet minulta sinun kiroomisesi vaivan!"