Karthagolaiset eivät vielä olleet ennättäneet palata kotiaan, kun pilvet alkoivat kerääntyä yhä tiheämpään taivaalle; ne, jotka nostivat päänsä suuren jumalankuvan puoleen, tunsivat raskaiden vesipisaroiden putoavan otsalleen, ja sade alkoi.
Sitä jatkui koko yön runsaasti, virtana; ukkonen jyrisi, se oli Molokin ääni; hän oli voittanut Tanitin; — nyt jumalatar oli tehty hedelmälliseksi ja avasi taivaan laelta jättiläisrintansa. Toisinaan näki salaman kirkkaassa valossa hänen makaavan pilvivuoteellaan; mutta sitten synkät pilvet jälleen sulkeutuivat ikäänkuin hän vielä olisi ollut liian uupunut ja haluaisi nukkua uudelleen; karthagolaiset, — joiden mielestä kuu synnytti veden, — huusivat helpoittaakseen hänen synnytystuskaansa.
Sade virtasi penkereille ja valui niiltä joka taholle alas, muodosti pihoille järviä, portaille putouksia ja katujen kulmiin pyörteitä. Se valui raskaina lämpöisinä ryöppyinä tai tiheinä juovina; jokaisen rakennuksen kulmauksesta syöksyi suuria kuohua via virtoja alas; ja pitkin seiniä näkyi kuten hiljaa heiluvia valkoisia liinoja, ja huuhdotut temppelinkatot välkkyivät mustina salamien valossa. Vesi virtasi tuhansina puroina alas Akropoliilta; taloja luhistui aivan odottamatta; ja palkkeja, rappauksen paloja, huonekaluja ui virroissa, jotka syöksyivät pauhaten yli katukivien.
Ulkosalle pantiin ruukkuja, kannuja, kankaita; mutta soihdut sammuivat; otettiin kekäleitä Baalin roviosta, ja saadakseen juoda seisoivat karthagolaiset pää taaksepäin ojossa ja suu auki. Toiset makasivat mutaisten lammikoiden äärellä, upottivat niihin käsivartensa olkapäitä myöten ja ahmivat niin runsaasti vettä, että puhvelihärkien tavoin antoivat sen ylen. Vähitellen täytti viileys ilman; he hengittivät syvään raitista ilmaa oikoen jäseniään ja tämän hurmauksen vaikutuksesta heräsi heissä piankin suunnaton toivo. Kaikki kurjuus oli unohtunut. Isänmaa syntyi uudelleen vielä kerran.
He tunsivat ikäänkuin tarpeen saada purkaa muihin suunnatonta raivoaan, jota he eivät olleet voineet käyttää itseään vastaan. Sellainen uhraus ei saanut jäädä hyödyttömäksi; — vaikka he eivät tunteneet omantunnonvaivoja, niin valtasi heidät se vimma, joka herää osanotosta sovittamattomiin rikoksiin.
Sade oli yllättänyt barbaarit heidän huonosti suljetuissa teltoissaan; ja seuraavana päivänä he vielä aivan märkinä kahlasivat kurassa etsien pilaantuneita ruokavarojaan sekä turmeltuneita ja hukkuneita aseitaan.
Hamilkar meni omasta alotteestaan tapaamaan Hannoa; ja kun hänellä oli täysi määräämisvalta, uskoi hän kaupungin ylijohdon hänelle. Vanha suffeetti epäröi hetkisen suuttumuksensa ja vallanhimonsa välillä. Hän suostui lopulta.
Sitten käski Hamilkar lykätä vesille galeerin, jonka kummassakin päässä oli katapultti, ja soudatti sen golfiin vastapäätä lauttaa; sitten hän vei paraimmat joukot käytettävissä oleviin laivoihin. Hän siis pakeni; hän suuntasi matkan pohjoiseen päin ja katosi meren usvaan.
Mutta kolme päivää myöhemmin (juuri kun aijottiin hyökätä uudelleen kaupunkia vastaan) saapui Libyanpuoleisia miehiä meluten leiriin. Barkas oli laskenut heidän rannoilleen. Hän oli kaikkialta koonnut ruokavaroja ja kulki yhä sisemmälle maahan.
Silloin barbarit vimmastuivat aivan kuin heitä olisi petetty. Ne, joita piiritys eniten ikävystytti, varsinkin gallialaiset, lähtivät muurien luota ja riensivät hänen jälestään. Spendius aikoi panna helepoliksen uudelleen kuntoon; Matho oli ajatuksissaan vetänyt teltastaan Megaraan asti viivan ja vannonut, kulkevansa sitä myöten; eikä ainoakaan heidän miehistään liikahtanut paikoiltaan. Mutta toiset, joita Autharitos johti, lähtivät pois jättäen muurin läntisen osan vapaaksi. Huolettomuus oli niin suuri, ettei edes ajateltukaan panna toisia heidän sijaansa.