Narr' Havas piti heitä etäältä vuoristosta silmällä. Hän vei yön aikaan väkensä laguunin ulommalle reunalle, meren rantaa myöten, ja tuli Karthagoon.
Hän ilmestyi sinne kuten pelastajana, tuoden mukanaan kuusituhatta miestä, joilla kaikilla oli jauhoja viittansa suojassa, ja neljälläkymmenellä norsulla oli selässään rehua ja kuivattua lihaa. Kaikki riensivät niiden luo; niille annettiin nimet. Näiden suurien, Baalille pyhitettyjen eläinten tulo riemastutti karthagolaisia vielä enemmän kuin niin suurien apujoukkojen saapuminen; olivathan norsut jumalan rakkauden merkki, todistus siitä, että hän vihdoinkin aikoi sekaantua sotaan puolustaakseen heitä.
Narr' Havas otti Vanhimpien kiitokset vastaan. Sitten hän nousi
Salammbon palatsia kohden.
Hän ei ollut tavannut Salammbota sen jälkeen, kun hän Hamilkarin teltassa, viiden armeijan keskellä oli tuntenut hänen pienen, kylmän ja pehmeän kätensä lepäävän omassaan; kihlauksen jälkeen oli Salammbo lähtenyt Karthagoon. Narr' Havaksen rakkaus, joka oli saanut antaa tilaa muille, kunnianhimoisille ajatuksille, oli jälleen, herännyt; ja nyt hän aikoi käyttää hyväkseen oikeuksiaan, naida hänet, ottaa hänet omakseen. Salammbo ei voinut käsittää, miten tuo nuori mies koskaan voisi tulla hänen herrakseen! Vaikka hän joka päivä rukoilikin Tanitilta Mathon kuolemaa, niin hänen kauhunsa libyalaista kohtaan väheni. Hän tunsi hämärästi, että siinä vihassa, jolla Matho oli häntä vainonnut, oli jotain melkein pyhää, — ja hän olisi halunnut nähdä Narr' Havaksessa edes välkkeen tuosta väkivaltaisesta voimasta, joka yhä vieläkin häikäisi hänen mielensä. Tosin hän halusi lähemmin tutustua numidialaiseen, ja kuitenkin olisi hänen läsnäolonsa tuntunut tuskalliselta. Hän käski vastaamaan, ettei hän voinut ottaa numidialaista vastaan.
Sitä paitsi oli Hamilkar kieltänyt väkeään päästämästä numidialaisten kuningasta Salammbon luo; lykäten tämän palkinnon sodan loppuun asti toivoi hän paremmin pysyttävänsä hänet uskollisena; ja Narr' Havas vetäytyi pois peläten suffeettia.
Mutta Neuvoston suhteen hän osottautui korskaksi. Hän muutteli heidän määräyksiään. Hän vaati omille miehilleen etuoikeuksia ja asetti heidät tärkeimpiin paikkoihin; barbarit hämmästyivät suuresti nähdessään numidialaiset torneissa.
Karthagolaisten kummastus oli vielä suurempi, kun näkivät vanhalla punilaisella kolmisoutulaivalla palaavan neljäsataa heikäläistä, jotka olivat Sicilian sodan aikana joutuneet vangiksi. Hamilkar oli nimittäin salaa lähettänyt kvinteille niiden latinalaisten laivojen miehistön, jotka oli valloitettu ennen tyrilaisten kaupunkien luopumista; ja Rooma lähetti nyt vastapalkaksi ottamansa vangit takaisin. Sitäpaitsi hylkäsi Rooman kansa sardinialaisten palkkasoturien tarjoumukset ja kieltäytyi ottamasta vastaan uticalaisia alamaisikseen.
Hiero, Syracusan tyranni, seurasi tätä esimerkkiä. Säilyttääkseen valtionsa hän piti välttämättömänä, että nämä molemmat kansat olivat tasavoimaisia; kananealaisten pelastus oli siis hänelle tärkeä ja hän julisti olevansa heidän ystävänsä ja lähetti heille tuhannen kaksisataa härkää ja viisikymmentä kolmetuhatta nebolia puhdasta vehnää.
Oli olemassa paljoa painavampi syy, joka pakotti auttamaan Karthagoa, ymmärrettiin nimittäin, että jos palkkasoturit saavat voiton, niin kaikki, sotilaista astioiden pesijöihin asti nousevat kapinaan, eikä mikään hallitus, eikä mikään talo voi heitä vastustaa.
Sillä välin samoili Hamilkar itäisten seutujen halki. Hän pakoitti gallialaiset peräytymään ja lopulta näkivät barbarit olevansa melkein saarroksissa.