Nyt hän alkoi heitä ärsyttää. Hän läheni ja loittoni ja toistaen yhä tätä temppua sai hän heidät vähitellen siirtymään pois leiripaikoiltaan. Spendius oli pakotettu seuraamaan heitä; lopulta lähti Mathokin heidän jälestään.
Mutta hän ei mennytkään Tunista kauvemmaksi. Hän sulkeutui sen muurien sisään. Tämä itsepäinen teko oli hyvin viisas, sillä pian nähtiin Narr' Havaksen tulevan Khamonin portista norsuineen ja sotilaineen; Hamilkar kutsui hänet luokseen. Muut barbarit samoilivat jo pitkin maakuntia ajaen suffeettia takaa.
Clypeassa oli kolme tuhatta gallialaista liittynyt hänen joukkoonsa. Hän tuotatti hevosia Kyrenaikasta, aseita Brutuimista ja ryhtyi uudelleen sotaan.
Hänen neronsa ei vielä koskaan ollut osottautunut niin valtaavaksi ja hedelmälliseksi. Viisi kuukautta hän houkutteli palkkasotureita jälestään. Hänellä oli maali, jonne hän tahtoi heidät johtaa.
Barbarit olivat ensi aluksi koettaneet saartaa hänet jakamalla armeijansa pienempiin osastoihin; hän pääsi aina pakoon. He eivät enää erottautuneet. Heidän armeijansa oli noin neljänkymmenentuhannen miehen suuruinen, ja monta kertaa he ilokseen näkivät karthagolaisten peräytyvän.
Narr' Havaksen ratsuväki oli heidän alituisena vaivanaan! Toisinaan, päivän helteisimpinä hetkinä, kun kuljettiin tasankoa pitkin puoliksi nukkuen raskaan asetaakan alla, näkyi äkkiä pitkä tomurivi taivaan rannalla; kavioiden kopsetta kuului yhä lähempää ja keskeltä hiekkapilveä näkyi säihkyviä silmiä ja lensi nuolisade heitä kohden. Valkoisiin vaippoihin verhotut numidialaiset päästivät kovia huutoja, nostivat kätensä ylös, painoivat polvensa korskuvien ratsujensa kylkiin, kääntyivät äkkiä ja katosivat. Heillä oli aina jonkun matkan päässä dromedarien selässä peitsi varastoja, ja he palasivat entistään pelottavampina, ulvoivat kuin sudet, kiisivät pois kuin korppikotkat. Rivien reunoilla olevat barbarit kaatuivat toinen toisensa jälkeen, — ja sitä jatkui iltaan asti, jolloin koetettiin päästä vuoriston suojaan.
Vaikka se olikin norsuille vaarallista, niin uskalsi Hamilkar mennä vuoristoon. Hän seurasi pitkää vuorenharjannetta, joka Hermaeumin kallioniemestä ulottuu Zaguanin kukkulaan. Barbarit luulivat hänen siten salaavan joukkonsa pienuutta. Mutta se epävarmuus, jossa hän heitä piti koko ajan, sai heidät lopulta suurempaan raivoon kuin tappio olisi saanut. He eivät kuitenkaan kadottaneet rohkeuttaan, vaan kulkivat hänen jälessään.
Vihdoin eräänä iltana Hopeavuoren ja Lyijyvuoren välissä keskellä korkeita kallioita, erään solan suulla he äkkiä kohtasivat joukon kevytaseisia; ja armeija oli varmaankin kokonaisuudessaan näiden takana, sillä kuului astun taa ja torvien raikunaa; heti karthagolaiset pakenivat solaa myöten. Se johti tasangolle, joka oli piilun muotoinen ja oli korkeiden kallioseinien välissä. Saadakseen kepeäaseiset kiinni syöksyivät barbarit heidän jälestään; aivan solan perällä juoksevien härkien keskellä riensi toisia karthagolaisia hurjasti eteenpäin. He näkivät punaviittaisen miehen, se oli suffeetti, he huusivat toisilleen hänen nimensä, ja entistään suuremmalla vimmalla ja ilolla he syöksyivät eteenpäin. Muutamat, joko laiskuudesta tai huolimattomuudesta, olivat jääneet solan suulle. Mutta eräästä läheisestä metsiköstä syöksyi ratsu joukko, esiin ja ajoi heidät keihään pistoilla ja miekan iskuilla toisten jälestä ja pian olivat kaikki barbarit alhaalla tasangolla.
Kun tämä suuri ihmislauma oli jonkun aikaa liikkunut sinne ja tänne, pysähtyi se; he eivät löytäneet mitään tietä pois rotkosta.
Ne, jotka olivat lähinnä solan suuta palasivat taapäin; mutta aukko oli kokonaan kadonnut. Takaa huudettiin etunenässä olevia rientämään eteenpäin; he murskautuivat vuorta vastaan ja etäältä he haukkuivat tovereitaan, jotka eivät osanneet löytää paluutietä.