— "Minä puhun!" ja hän kerskaili osaavansa puhua kauniisti koko armeijan pelastukseksi.
Joka pensaan takana he näkivät vartioita piilossa. Nämät kumarsivat miekankannattimelle, jonka Spendius oli pannut olalleen.
Kun he saapuivat punilaisten leiriin ympäröi sankka parvi heitä, ja he kuulivat kuisketta ja nauruja. Erään teltan ovi aukeni. Hamilkar oli teltan perällä, istuen rahilla matalan pöydän ääressä, jolla välkkyi paljas miekka. Hänen päällikkönsä seisoivat hänen ympärillään.
Nähdessään nuo kymmenen miestä hän ensin väistyi taapäin, sitten hän kumartui tarkastamaan heitä.
Heidän silmäteränsä näyttivät luonnottoman suurilta, ja silmien ympärillä oli suuri, musta kehä, joka ulottui aivan korvalehtien alareunaan asti; sinertävä nenä törrötti terävänä laihojen, syvien ryppyjen uurtamien poskien välissä; heidän nahkansa, joka velttona riippui, katosi tuhanvärisen tomun peittoon, huulet painautuivat keltaisia hampaita vasten; heistä levisi ilettävä löyhkä; olisi luullut heitä avautuneiksi haudoiksi, eläviksi ruumisholveiksi.
Keskellä telttaa oli matolla, jolle johtomiesten tuli istua, vadillinen höyryäviä kurbitsoja. Barbarien silmät kiintyivät siihen ja koko heidän ruumiinsa vapisi ja kyyneleet nousivat heidän silmiinsä. Mutta he hillitsivät itseään.
Hamilkar kääntyi poispäin puhutellakseen erästä. Silloin he kaikki ryntäsivät maahan suulleen vadin kimppuun. Kasvot painuivat rasvaan ja ahmimisen läiskeesen yhtyi ilonnyyhkytys. Enemmän hämmästyksestä kuin säälistä sallittiin heidän lopettaa ateriansa. Kun he olivat nousseet, viittasi Hamilkar miekanhihnaa kantavaa miestä puhumaan. Spendius pelkäsi; hän änkytti.
Kuunnellessaan häntä pyöritti Hamilkar sormensa ympäri suurta kultasormusta, samaa, jolla oli painettu Karthagon leima miekankannattimeen. Hän pudotti sen maahan; Spendius nosti sen heti ylös; herransa edessä sai orja entiset tapansa. Toiset värisivät vimmasta suuttuen tästä nöyryydestä.
Mutta kreikkalainen korotti äänensä ja muistuttaen Hannon rikoksia, jonka hän tiesi olevan Barkaksen vihollisen, koetti hän kertomalla heidän kurjuudestaan ja muistuttaen heidän uskollisuudestaan saada Hamilkarin heltymään; hän puhui kauvan, nopeasti, vaanien, melkein kiivaasti; lopulla riisti hänen hehkuva älynsä hänet niin kokonaan mukaansa, että hän unohti surunsa.
Hamilkar vastasi hyväksyvänsä heidän puolustelunsa. Rauha oli siis solmittava, ja tällä kertaa lopullinen rauha! Mutta hän vaati, että hänen haltuunsa jätettäisiin kymmenen palkkasoturia hänen oman valintansa mukaan, aseitta ja vaatteitta.