Yhdeksäntenätoista päivänä oli kuollut kaksituhatta aasialaista, tuhat viisisataa arkipelagilaista, kahdeksantuhatta libyalaista, nuorimmat palkkasotureista ja kokonaiset heimot — yhteensä kaksikymmentätuhatta sotilasta, puolet armeijasta.
Autharitos, jolla ei ollut enää muuta kuin viisikymmentä gallialaista aikoi jo surmata itsensä lopettaakseen kaiken, kun hän vastapäätä itseään kallion reunalla oli näkevinään miehen.
Ollessaan niin korkealla näytti tämä mies aivan kääpiöltä. Yhtäkaikki eroitti Autharitos hänen vasemmassa kädessään olevan apilanlehden muotoisen kilven. Hän huusi: "Karthagolainen!" ja heti paikalla tasangolla, ristikon edessä, lohkareiden juurella kaikki nousivat. Sotilas käveli kallion reunalla; alhaalta barbarit katselivat häntä.
Spendius sieppasi härän kallon; kietoi sen ympärille kahdesta vyöstä otsanauhan, pisti sen sarvet alaspäin seipään nenään rauhallisten aikeiden merkiksi. Karthagolainen poistui. He odottivat.
Kuten kivi, joka irtaantuu kalliosta, putosi vihdoin illalla ylhäältä miekankannatin. Se oli punaisesta nahasta tehty, ompeluksilla kirjailtu ja koristettu kolmella timanttitähdellä, ja keskellä oli Suuren Neuvoston merkki: hevonen palmun juurella. Se oli Hamilkarin vastaus, hänen lähettämänsä turvakirje.
Heidän ei tarvinnut mitään pelätä: jokainen onnen vaihdos lopetti heidän kärsimyksensä. Suunnaton ilo valtasi heidät. He syleilivät toisiaan, itkivät. Spendius, Autharitos ja Zarxas, neljä italialaista, yksi neekeri ja kaksi spartalaista tarjoutui välittäjiksi. Heidät hyväksyttiin heti. Mutta he eivät tietäneet, miten he pääsisivät solasta pois.
Mutta lohkareiden puolelta kuului pauketta; ja korkein heilahti ja vyöryi aivan alas. Vaikka niitä barbarien puolelta ei saanut liikkumaan, sillä olisi siinä tapauksessa täytynyt saada ne liukumaan loivaa pintaa myöten ylöspäin (ja sitäpaitsi ne olivat aivan ahtaan aukon suussa kiinni), niin toiselta puolen ei tarvinnut muuta kuin voimakkaasti lykätä saadakseen ne vyörymään alas. Karthagolaiset tyrkkivät niitä, ja päivän noustessa ne ulottuivat tasangolle kuten jättiläissuurten portaiden rauniot.
Barbarit eivät vielä voineet kavuta niitä ylös. Heille ojennettiin tikapuita; kaikki riensivät niitä kohden. Erään katapultin täysi lataus karkoitti heidät loitommalle; nuo kymmenen ainoastaan vietiin pois.
He astuivat klinabarien välissä nojaten kättään hevosen lanteesen pysyäkseen pystyssä.
Nyt kun ensimäinen ilo oli haihtunut, alkoivat he käydä levottomiksi. Hamilkarin vaatimukset olivat varmaankin julmat. Mutta Spendius rauhoitti heitä.