Alussa he olivat rukoilleet, tehneet lupauksia, turvautuneet kaikellaisiin manauksiin. Nyt he tunsivat jumaliaan kohtaan yksinomaan vihaa ja kostaakseen koettivat olla uskomatta heihin.
Kiivasluonteiset kuolivat ensiksi; afrikalaiset kestivät paremmin kuin gallialaiset. Zarxas makasi toimettomana pitkällään maassa balearilaisten keskellä pitkä tukka valuen käsivarren yli. Spendius löysi erään kasvin, jolla oli suuret runsasnesteiset lehdet, ja selitettyään toisille sen myrkylliseksi hän elätti sillä itseään.
He olivat liian heikkoja kiviä heittelemällä karkoittamaan lenteleviä korppeja. Toisinaan kun ruumiin päällä istuva suuri korppikotka oli jo kauvan nokkinut sitä, niin joku mies alkoi madella sitä kohden heittokeihäs hampaiden välissä. Hän nojautui toiseen käteensä ja tarkkaan tähdättyään heitti aseensa. Valkohöyheninen lintu havahtui toimestaan suhahduksen kuullessaan, taukosi, katsoi rauhallisena ympärilleen kuten merimetso kallionkielekkeellä, ja painoi keltaisen inhottavan nokkansa jälleen syvälle; ja epätoivoinen mies vaipui suulleen hiekkaan. Muutamien onnistui löytää kameleontteja ja käärmeitä. Mutta se joka piti heitä hengissä, se oli rakkaus elämään. Koko heidän sielunsa oli kohdistunut yksinomaan siihen ajatukseen, — ja he tarraantuivat olemassa oloon tahdonvoimalla, joka jatkoi elämää.
Lujamielisimmät istuivat toistensa vieressä yhdessä kehässä keskellä tasankoa, siellä täällä, kuolleiden keskellä; ja viittoihinsa verhoutuneina he ääneti antautuivat surullisten ajatustensa valtaan.
Kaupungissa syntyneet muistelivat meluisia katuja, kapakoita, teattereita, kylpysaleja, ja parranajohuoneita, joissa kuunneltiin tarinoita. Toiset olivat näkevinään ilta-auringon valaisemia seutuja, miten keltainen vilja lainehti ja miten suuret härät kotimatkalla nousivat kunnaita ylös auran vannas niskassaan. Matkoilla olleet uneksivat vesisäiliöistä, metsämiehet metsistään, vanhat sotilaat taisteluistaan; — ja painostavan uneliaisuuden vallassa välähtelivät nämät ajatukset yhtä hohtavina ja selvinä kuin unet. He saivat yht'äkkiä näköhäiriöitä; he etsivät vuoriseinästä ovea paetakseen ja koettivat päästä sen läpi. Toiset luullen olevansa myrskysäällä merellä huusivat laivan komennussanoja, tai peräytyivät kauhuissaan nähdessään pilvissä punilaisia joukkoja. Olipa sellaisiakin, jotka kuvittelivat olevansa jossain juhlassa ja lauloivat.
Useat joutuivat kummallisen hulluuden valtaan ja toistivat taukoamatta samaa sanaa ja tekivät saman liikkeen. Sitten nostaessaan päänsä ylös ja katsoessaan toisiinsa purskahtivat he tukahuttavaan itkuun nähdessään toistensa kamalasti surkastuneet kasvot. Muutamat eivät enää kärsineet ja saadakseen aikaa kulumaan, he kertoivat vaaroista, joista he olivat päässeet.
Heidän kaikkien kuolema oli varma, se saapui kohtakin. Kuinka monta kertaa he olivatkaan koettaneet avata itselleen tietä! Mitä siihen tulee että olisi rukoiltu voittajilta antaumisehtoja, niin eihän heillä ollut siihen mitään keinoa. Eiväthän he edes tietäneet, missä Hamilkar olikaan.
Tuuli puhalsi rotkon puolelta. Se viuhkoi ristikon ylitse taukoamatta hiekkaa, joka takertui barbarien viittoihin ja hiuksiin ikäänkuin maa olisi noussut heidän päälleen haudatakseen heidät alleen. Ei missään näkynyt liikettä; ikuinen vuoristo tuntui heistä joka aamu yhä korkeammalta.
Toisinaan lensi lintuparvi vinhaa vauhtia sinisellä taivaalla, vapaassa ilmassa. He sulkivat silmänsä voidakseen olla niitä näkemättä.
Ensiksi alkoivat korvat humista, kynnet mustuivat, vilu tuntui rinnassa; sitten pantiin kyljelleen maata ja sammuttiin vaikertelemattakaan.