— "Niin!" vastasivat he.
— "Vapaaehtoisesti, sydämen pohjasta ja aikoen pitää lupauksenne?"
He vakuuttivat palaavansa toisten luo pannakseen ne täytäntöön.
— "No niin!" jatkoi suffeetti, "minun, Barkaksen, ja palkkasotureitten lähettiläitten välillä tehdyn sopimuksen mukaan minä valitsen teidät ja pidän teidät!"
Spendius kaatui pyörtyneenä matolle. Barbarit vetäytyivät lähemmäksi toisiaan aivan kuin hyljäten hänet; ei kuulunut sanaakaan, ei valitusta.
Heidän toverinsa odottivat heitä, ja kun eivät nähneet heidän saapuvan, luulivat tulleensa petetyiksi. Lähettiläät olivat epäilemättä menneet suffeetin puolelle.
He odottivat vielä kaksi päivää; kolmannen päivän aamuna he tekivät päätöksensä. He nuorien, kärkihakkujen ja nuolien avulla, joita oli kiinnitetty vaatekaistojen väliin niin että ne muodostivat ikäänkuin tikapuiden astimia, he onnistuivat kiipeämään lohkareiden yli; ja jätettyään heikoimmat jälkeensä, he noin kolmentuhannen miehen suuruisena joukkona lähtivät liikkeelle yhtyäkseen Tuniksen armeijaan.
Rotkon yläpuolella oli niitty, jolla kasvoi siellä täällä pensaita; barbarit söivät niiden lehtisilmukoita. Sitten he tapasivat papupellon; ja kaikki katosi aivan kuin parvi heinäsirkkoja olisi kulkenut sen yli. Kolme tuntia myöhemmin he saapuivat toiselle tasangolle, jota vihannoivat kukkulat ympäröivät.
Näiden kunnaiden välisissä laaksoissa he näkivät hopeanvärisiä lyhteitä välkkyvän vähän matkan päässä toisistaan; auringon sokaisemat barbarit näkivät epäselvästi niiden alapuolella suuria, mustia möhkäleitä, jotka kannattivat noita hopealyhteitä. Äkkiä ne nousivat aivan kuin olisivat auenneet Ne olivat peitsiä pelottavasti asestettujen norsujen selässä olevissa torneissa.
Paitsi rinnassaan olevaa kärkeä, pistorautoja hampaissaan, pronssilevyjä kyljissään ja tikareja polvisuojissaan; — oli niillä kärsän päässä nahkarengas johon oli kiinnitetty suuren tikarin kahva; kun ne olivat yht'aikaa astuneet esiin tasangon perältä, astuivat ne tasaisesti joka sivulta eteenpäin.