Sanomaton kauhu sai barbarit aivan jähmettymään. He eivät koettaneet edes paetakaan. He olivat jo saarroksessa.
Norsut tunkeutuivat tähän ihmiskasaan; rintapiikit puhkoivat sen, hampaiden raudat viiltelivät sitä kuin auran vantaat; ne silpoivat, halkoivat, hakkasivat kärsänsä sirpeillä; tulinuolia täynnä olevat tornit näyttivät liikkuvilta tulivuorilta; ei näkynyt muuta kuin yksi ainoa laaja kasa, jossa ihmisliha muodosti valkoisia pilkkuja, pronssilevyt harmaita täpliä, veri punaisia suihkuja; nuo pelottavat eläimet raivasivat kulkiessaan keskelle kaikkea mustia vakoja. Hurjinta norsua ohjasi eräs numidialainen, jonka päätä koristi sulkadiademi. Hän sinkoi heittokeihäitä pelottavan nopeasti, päästäen tuon tuostakin pitkän kimakan vihellyksen; — ja nuo suuret eläimet, jotka olivat tottelevaisia kuin koirat, käänsivät tämän teurastuksen aikana silmänsä häneen päin.
Heidän kehänsä supistui yhä enemmän; nääntyneet barbarit eivät enää tehneet vastarintaa; kohta olivat norsut tasangon keskellä. Niillä ei ollut tilaa liikkua. Ne kasaantuivat nousten puoleksi pystyyn, ja niiden hampaat sotkeutuivat yhteen. Äkkiä Narr' Havas rauhoitti ne, ja kääntyen ympäri ne palasivat juoksu jalkaa kukkuloiden luo.
Mutta kaksi syntagmaa sotilaita oli paennut oikealle erääseen notkoon, heittivät aseensa ja polvillaan he ojensivat kätensä punilaisten telttoja kohden rukoillen armoa.
Heidän jalkansa ja kätensä sidottiin; kun heidät sitten oli pantu maahan riviin toinen toisensa viereen, tuotiin norsut takaisin.
Rinnat rusahtivat kuten puulippaat, joita murskataan; norsun jokainen askel mursi kaksi miestä; niiden suuret jalat painuivat ruumiisiin, niin että näytti siltä kuin norsut olisivat ontuneet. He jatkoivat kulkuaan kunnes pääsivät rivin päähän. Tasangolla ei enää nähnyt liikettä. Yö saapui. Hamilkar iloitsi katsellessaan tätä kostonsa näytelmää; mutta äkkiä hän vavahti.
Hän ja muut näkivät kuudensadan askeleen päässä vasemmalla eräällä kukkulalla vielä barbareja! Neljäsataa voimakkainta etruskilaista, libyalaista ja spartalaista palkkasoturia oli jo heti alussa päässyt kukkulalle ja pysytellyt epäröiden paikallaan. Toveriensa teurastuksen jälkeen he päättivät tunkeutua karthagolaisten joukkojen läpi; he laskeutuivat jo tiheissä riveissä ihmeteltävällä ja pelottavalla tavalla.
Airut lähetettiin heti heidän luokseen. Suffeetti tarvitsi sotilaita; hän otti heidät ilman mitään ehtoja vastaan, niin suuresti hän ihaili heidän urhoollisuuttaan. He voivat, lisäsi karthagolainen, lähestyä hiukan ja mennä hänen osoittamaansa paikkaan, josta he löytäisivät ruokavaroja.
Barbarit riensivät sinne ja kuluttivat yön syömiseen. Silloin karthagolaiset alkoivat napista suffeetin palkkasotureita kohtaan osoittamaa puolueellisuutta vastaan.
Taipuiko hän tämän sammumattoman vihan vaatimuksiin, vai oliko kaikki täydellisintä kavaluutta? Seuraavana päivänä hän saapui itse avopäin, aseitta, clinabarien saattamana heidän luokseen ja ilmoitti, että kun hänellä oli liian suuret joukot ruokittavanaan, niin hänen aikomuksensa ei ollut pitää heitä kaikkia elossa. Mutta kun hän tarvitsi sotilaita, eikä tietänyt miten hän paraimmat valitsisi, niin saivat he keskenään taistella elämän ja kuoleman uhalla; sitten hän liittää voittajat omaan henkivartiostoonsa. Olihan se kuolema yhtä hyvä, kuin mikä muukin; — ja silloin, käskien sotilaita siirtymään (sillä punilaiset liput estivät palkkasotureita näkemästä ympärilleen), hän heille näytti Narr' Havaksen sataa yhdeksääkymmentäkahta norsua, jotka seisoivat yhdessä ainoassa rivissä ja heiluttivat kärsillään pitkiä aseita, kuten jättiläiskädet olisivat heiluttaneet piiluja heidän päänsä päällä.