Hän tarjoutui luovuttamaan heille Hamilkarin, sen jälkeen he molemmat palaisivat yhdessä Karthagoon ja hallitsisivat kuninkaina.
Matho poistui viitaten toisia kiiruhtamaan. Se oli, arveli hän, pelkkä juoni ajan voittamiseksi.
Barbari erehtyi; Hanno oli nyt siinä epätoivoisessa asemassa, jossa ei ihminen enää välitä mistään, ja sitäpaitsi vihasi hän niin suuresti Hamilkaria, että pienimmänkin pelastuksen toivon tähden olisi ollut valmis uhraamaan hänet ja kaikki hänen sotilaansa.
Vanhimmat viruivat jo noiden kolmenkymmenen ristin juurella maassa; jo oli nuoria pantu heidän kainaloittensa alle. Silloin vanha suffeetti ymmärtäessään täytyvänsä kuolla alkoi itkeä.
Häneltä revittiin viimeisetkin vaatteet yltä — ja hänen koko kauhistuttava ruumiinsa tuli näkyviin. Paiseet täyttivät koko tuon muodottoman möhkäleen; pöhöttyneissä jaloissa peittyivät kynnet lihan alle; sormista riippui kuten vihertäviä kaistaleita; ja kyyneleet, jotka virtasivat hänen poskiensa ajoksien välitse antoivat hänen kasvoilleen pelottavan surkean ilmeen, ne kun näyttivät ottavan enemmän tilaa hänen kuin muiden ihmisolentojen kasvoilla. Hänen puoliksi auennut kuninkaallinen otsanauhansa laahasi hänen valkoisten hiuksiensa keralla maassa.
He luulivat, ettei heillä ei olisi kyllin vahvoja nuoria kiskoakseen hänet ylös ristille, ja he naulitsivat hänet siihen punilaiseen tapaan ennenkuin risti nostettiin ylös. Mutta tuskan keralla heräsi hänen ylpeytensä. Hän alkoi syytää heille solvauksia. Hän sylki vaahtoa ja väänteli ruumistaan merihirviön tavoin, jota rannalla tapetaan, ennustaen heille, että he tulevat kuolemaan vielä kamalammalla tavalla kuin hän ja että hänen kuolemansa kostetaan.
Se olikin jo tapahtunut. Toisella puolen kaupunkia, josta nyt nousi tuliliekkejä ja savupatsaita, vääntelehtivät palkkasoturien lähettiläät kuolintuskissa.
Muutamat, jotka ensin olivat pyörtyneet, virkosivat raittiissa tuulessa; mutta leuka painui rintaa vasten ja ruumis painui hiukan alas, vaikka käsien naulat olivatkin päätä korkeammalla; jaloista ja käsistä tihkui hitaasti suuria veripisaroita kuten puun oksilta kypsiä hedelmiä, — ja Karthago, golfi, vuoret ja tasanko, kaikki näytti pyörivän heidän silmissään jättiläissuuren pyörän tavoin; toisinaan maasta nouseva tomupilvi kietoi heidät pyörteesensä; heitä poltti kamala jano, kieli vääntyi heidän suussaan, ja he tunsivat kylmän hien valuvan ruumiista sielun hitaasti erkaantuessa siitä.
Äärettömän syvällä alapuolellaan he näkivät katuja, marssivia sotilaita, heiluvia miekkoja; ja taistelun pauhina osui epämääräisenä heidän korviinsa, kuten meren pauhina haaksirikkoisille, jotka kuolevat laivan mastoon. Italialaiset, jotka olivat muita rotevampia, huusivat vielä; lakedaimonilaiset olivat vaiti ja pitivät silmiään ummessa; Zärxas, joka ennen oli ollut niin voimakas, taipui nyt kuin katkaistu kaisla; hänen vieressään taivutti etiopialainen päänsä taapäin, ristin poikkipuun yli; Autharitos pyöritti liikkumattomana silmiään; hänen pitkä tukkansa oli tarttunut puun rakoon ja nousi hänen otsaltaan suoraan pystyyn, ja korina, joka nousi hänen rinnastaan kuului vihan karjunnalta. Spendiuksessa oli herännyt outo uljuus; nyt hän halveksi elämää, kun hän varmasti tiesi sen melkein kohta loppuvan ikuisesti, ja hän odotti väliäpitämättömänä kuolemaa.
Vaikka tajuttomuus jo alkoi heissä saada vallan, niin toisinaan he vavahtivat kun siivet siuhkuivat heidän suutaan vastaan. Suuret siivet loivat varjoaan heidän ympärilleen, rääyntää kaikui ilmassa; ja kun Spendiuksen risti oli korkein, niin sille istahti ensimäinen korppikotka. Silloin hän käänsi päänsä Autharitoksen puoleen ja sanoi hänelle hitaasti oudon hymyn levitessä hänen huulilleen: