Jatkaakseen tätä sotaa oli Narr' Havas tyhjentänyt metsänsä, ottanut nuoret ja vanhat, koiraat ja naaraat, eikä hänen kuningaskuntansa sotavoima enää koskaan toipunut tästä tappiosta. Kansa, joka etäältä oli nähnyt heidän tuhonsa, oli siitä aivan epätoivoissaan; miehet valittelivat kaduilla kutsuen heitä nimeltä kuten kuolleita ystäviään: — "Oi! Voittamaton! Voitto! Salama! Pääskynen!" Ensimäisenä päivänä puhuttiin enemmän kuolleista norsuista kuin kaatuneista kansalaisista. Mutta seuraavana päivänä näkyivät barbarien teltat Kuumienlähteiden vuoren kukkulalla. Silloin oli epätoivo niin rajaton, että monet, varsinkin naiset syöksyivät pää edellä alas Akropoliilta.
Hamilkarin aikeista ei tiedetty mitään. Hän eli yksin teltassaan, hänen luonaan oli vain eräs nuori poika, eikä kukaan koskaan syönyt heidän kanssaan, ei edes Narr' Havas. Mutta tämä osoitti hänelle erikoisen suurta kunnioitusta Hannon tappion jälkeen; olihan Numidian kuninkaalla siksi tärkeätä päästä hänen pojakseen, että hänen koko aika täytyi olla varuillaan.
Tämä toimettomuus oli vain nerokkaiden toimien verhona. Kaikenlaisilla keinoilla lumosi Hamilkar kylien johtomiehet; ja palkkasotureita ajettiin pois, vainottiin ja vaanittiin kuin villipetoja. Heti kun he tulivat johonkin metsään syttyivät puut heidän ympärillään tuleen; kun he joivat lähteestä, oli se myrkytetty; luolat, joissa he nukkuivat yöllä, muurattiin umpeen. Väestö, heidän entiset kanssarikollisensa, jotka tähän asti olivat heitä puolustaneet, vainosivat nyt heitä; ja aina he tunsivat näiden joukkojen keskellä karthagolaisia asevarustuksia.
Useiden kasvot olivat punaisten ajosten syömiä; he luulivat saaneensa ne koskettaessaan Hannoon. Toiset kuvittelivat niiden syntyneen Salammbon kalojen syömisestä, ja tuntematta pienintäkään katumusta sen johdosta, he kuvittelivat vieläkin kamalampia pyhän raiskauksia, nöyryyttääkseen punilaisia jumalia mahdollisimman paljon. He olisivat tahtoneet tuhota ne kokonaan.
Siten kuljeksivat he kolme kuukautta pitkin itäistä rantaa, sitten Sellum-vuoren taakse ja erämaan hietikon rajalle asti. He etsivät jotain pakopaikkaa, vaikkapa millaista tahansa. Utica ja Hippo-Zarytus eivät olleet heitä pettäneet, mutta Hamilkar piiritti näitä molempia kaupunkeja. Palkkasoturit palasivat sitten umpimähkään pohjoiseen päin teitäkään tuntematta. Hätä ja puute oli hämmentänyt heidän järkensä.
He eivät tunteneet enää muuta kuin epätoivoista katkeruutta, joka yhä kasvoi; ja eräänä päivänä he saapuivat Cobuksen rotkoihin, vielä kerran Karthagon eteen!
Täällä tapahtui otteluja useammin. Onni suosi vuoroin kumpaakin puolta; mutta molemmat olivat siihen määrään uupuneita, että he toivoivat näiden kahakoiden sijasta suurta taistelua, kun se vaan olisi sitten viimeinen.
Mathon teki mieli itse viedä suffeetille tämä taisteluhaaste. Eräs libyalainen uhrautui siihen toimeen; Nähdessään hänen poistuvan kaikki olivat vakuutettuja siitä, ettei hän enää palaisi.
Hän palasi samana iltana.
Hamilkar otti haasteen vastaan. Seuraa vana päivänä auringon noustessa tuli heidän kohdata toisensa Rhadeksen kentällä.