Kuuden askeleen päässä kaatui hän jälleen, ja vielä kolmannen ja neljännen kerran; aina uusi kidutus nostatti hänet ylös. Häneen pirskoitettiin putkilla kiehuvaa öljyä, sirotettiin pitkin tietä lasisiruja; hän jatkoi kulkuaan. Sathebkadun kulmassa hän nojasi selkäänsä seinää vastaan erään kaupan kattosuojuksen alla, eikä enää liikkunut eteenpäin.
Neuvoston orjat löivät häntä virtahevonnahkaisilla ruoskillaan niin vimmatusti ja niin kauvan että heidän mekkonsa ripsuista tihkui hikipisaroita. Matho näytti olevan aivan tunnoton; äkkiä hän ponnisti voimansa ja alkoi juosta umpimähkään ja hänen huulensa hörisivät kuten vilusta värisevällä. Hän juoksi pitkin Budes-katua, Soepokatua, meni Vihannestorin poikitse ja saapui Khamonin torille.
Nyt kuului hän papeille; orjat ajoivat kansanjoukon syrjään; syntyi enemmän tilaa. Matho katseli ympärilleen ja hänen silmänsä kohtasivat Salammbon.
Kun Matho oli astunut ensimäisen askeleensa, oli Salammbo noussut; sen mukaan kuin Matho lähestyi, hän oli tietämättään, tahtomattaan astunut vähitellen aivan penkereen reunalle; ja pian oli kaikki muu hänen ympärillään kadonnut, hän näki vain Mathon. Hänen sielussaan oli syntynyt hiljaisuus, — auennut kuilu, johon koko maailma vaipui yhden ainoan ajatuksen, muiston, katseen painosta. Tuo mies, joka kulki häntä kohden, veti häntä puoleensa.
Mathossa ei enää ollut mitään muuta ihmisellistä jälellä kuin silmät; hän oli pitkä aivan punainen möhkäle; katkenneet kahleet riippuivat pitkin reisiä, mutta niitä ei voinut erottaa aivan lihattomien käsien jänteistä; suu ammotti; silmäkuopista välähti liekit, jotka näyttivät nousevan aivan hänen tukkaansa asti; — ja tuo onneton liikkui yhä vielä!
Hän saapui aivan penkereen juurelle. Salammbo oli kumartunut kaidepuun yli; Mathon pelottavat silmät katsoivat häneen, ja Salammbon sielussa heräsi tietoisuus kaikesta siitä, mitä tuo mies oli kärsinyt hänen tähtensä. Vaikka hän nyt olikin kuolemaisillaan, niin Salammbo näki hänet hänen teltassaan, polvillaan, kietoen kätensä hänen vyötäisilleen, sopertaen helliä sanoja; hän janosi saada ne vielä kerran tuntea, vielä kerran kuulla; hän ei tahtonut hänen kuolemaansa! Tällä hetkellä Matho vavahti kovasti; Salammbo oli kirkaista. Matho kaatui taapäin eikä enää liikkunut.
Papit riensivät auttamaan Salammbota ja kantoivat hänet melkein pyörtyneenä valtaistuimelle. He onnittelivat häntä; olihan se hänen tekonsa. Kaikki taputtivat käsiään ja tömistivät jalkojaan ulvoen hänen nimeään.
Eräs mies syöksyi ruumiin luo. Vaikka hän olikin parraton, oli hänen olallaan Molokin pappien punainen vaippa, ja vyössään sellainen puukko, jommoisella he paloittelivat uhrilihaa ja jonka kahvan päässä oli kultainen lasta. Yhdellä ainoalla vetäisyllä hän avasi Mathon rinnan, otti sydämen ulos, pani sen lusikalle, ja Shahabarim kohotti kätensä ylös uhraten sydämen auringolle.
Aurinko painui aaltojen taakse; sen säteet osuivat kuten pitkät nuolet aivan punaiseen sydämeen. Taivaankappale vaipui syvemmälle mereen, sitä mukaa kun sydämen sykintä heikkeni; viimeiseen sykähdykseen se katosi.
Silloin golfista laguuniin ja kannaksesta majakkaan kaikilta kaduilta, kaikkien talojen ja temppelien katoilta kuului yksi ainoa huuto; toisinaan se taukosi, alkoi jälleen uudestaan; rakennukset siitä vapisivat; Karthago aivan kuin vääntelehti suonenvedon tapaisesti jättiläisilon ja rajattoman toivon vallassa.