Akropoliin portaissa oli kuusikymmentä astinta. Hän astui niitä alas aivan kuin vyöryen vuorelta syöksyvässä virrassa; kolme kertaa nähtiin hänen hyppäävän, sitten hän portaiden alapäässä pääsi jaloilleen seisomaan.
Hänen olkapäänsä vuotivat verta, rinta läähätti ankaria sykähdyksiä, ja hän ponnisti voimiaan niin kovin saadakseen käsien ympärillä olevat köydet poikki, että ristikkäin paljaisiin lanteisiin sidotut käsivarret paisuivat kuin käärmeen kappaleet.
Siltä paikalta, jolla hän seisoi, johti useita katuja. Jokaisella kadulla oli kolminkertainen sarja kahleita, jotka olivat kiinnitetyt Pataikien napaan ja ulottuivat yhdensuuntaisina toisesta äärestä toiseen: kansa oli yhtenä tungoksena talojen seinämillä, ja keskellä kulkivat Vanhimpien palvelijat heiluttaen ruoskanletkuja.
Eräs heistä tyrkkäsi kovalla iskulla häntä eteenpäin; Matho läksi liikkeelle.
He ojensivat käsiään kahleiden yli huutaen, että hänelle oli jätetty liian leveä tie; ja hän kulki kaikkien sormillaan lyödessä, nipistäessä, raapiessa; päästyään yhden kadun päähän ilmestyi toinen; monta kertaa hän syöksyi syrjään purrakseen, kaikki väistyivät nopeasti tieltä pois, ketjut pidättivät häntä ja kansa purskahti nauruun.
Eräs lapsi repäisi häneltä korvan; eräs nuori tyttö, joka piiloitti hihaansa värttinän kärjen, halkaisi hänen poskensa; häneltä revittiin tukuttain hiuksia päästä ja viilekkeitä lihaa. Toiset tahrivat hänen kasvojaan kaikenlaiseen likaan kastetuilla sienillä, jotka olivat kiinnitetyt kepin päähän. Veri purskui hänen kaulastaan oikealta puolelta; silloin hurja vimma valtasi kaikki. Tämä viimeinen barbari edusti heidän silmissään kaikkia barbareja, koko armeijaa; he kostivat hänelle kaikki onnettomuutensa, kaikki kauhunsa, kaikki häpeänsä. Kansan raivo kasvoi saadessaan tyydyttää vihaansa? liiaksi pingoitetut ketjut taipuivat, olivat katkeamaisillaan; he eivät enää tunteneet orjien lyöntejä, kun nämät pakottivat heitä peräytymään; muutamat tarraantuivat rakennusten ulkoneviin osiin; seinien kaikki aukot! olivat täynnä päitä; ja sitä pahaa, mitä he eivät voineet hänelle tehdä, sen he ulvoivat.
Kuului kamalia, irstaita häväistyksiä sekä ivallisia rohkaisuja ja rukouksia; ja kun hän ei vielä saanut muka kylliksi kärsiä, niin ilmoittivat he vielä kamalampien tuskien odottavan häntä ijankaikkisuudessa.
Tämä suunnaton ulvonta täytti Karthagon typerästi jatkuen. Toisinaan matki koko kansa yhtä ainoata tavua, — karkeata, kumeata, raivoisaa ääntä, — useamman minuutin ajan. Seinät siitä tärisivät ylhäältä alas asti, ja kadun molemmat sivut näyttivät Mathon mielestä painuvan häntä kohden, nostavan hänet maasta kuten kaksi jättiläiskäsivartta, jotka kuristivat hänet ilmassa.
Kuitenkin hän muisti kerran ennen tunteneensa jotain samankaltaista. Sama kansa oli penkereillä, samat katseet, sama viha; mutta silloin hän kulki vapaana, kaikki väistyivät syrjään, jumala verhosi hänet; — ja tämä vähitellen selvenevä muisto toi musertavan murheen mukanaan. Varjot kulkivat hänen silmiensä ohi, kaupunki pyöri hänen päässään, veri virtasi kyljessä olevasta haavasta, hän tunsi kuolevansa, hänen polvensa horjuivat ja hän vaipui hitaasti katukiville.
Eräs mies meni ottamaan Melkarthin temppelin pylväspihasta hiilien kuumentaman kolmijalan poikkiraudan, pisti sen ensimäisen ketjun alitse ja painoi sen hänen haavaansa. Näkyi miten liha kärysi; kansan pilkkahuudot tukahuttivat hänen äänensä; hän oli taas seisaallaan.