Sotilaat väistyivät, kun hän kulki suuria sinisiä silmiään pyörittäen heidän ohitsensa. Sitten, päästyään järvenrannalle, irroitti hän hylkeennahkaisen takkinsa, avasi nuoran, joka piti koossa hänen punaisia hiuksiaan ja kastoi ne veteen. Hän katui sitä, ettei hän ollut karannut roomalaisten puolelle Eryxin temppelistä kahdentuhannen gallialaisen keralla.
Toisinaan, keskellä päivää, aurinko äkkiä kadotti säteensä. Silloin lahdelma ja meren ulappa näyttivät liikkumattomilta kuin sula lyijy. Ruskea hiekkapilvi, joka pystysuorana läheni, kiisi pyörteenä eteenpäin; palmupuut taipuivat, taivas pimeni; pienien kivien kuuli singahtelevan juhtien kylkeä vastaan; ja gallialainen painoi huulensa telttansa reikiä vastaan ja korisi väsymyksen ja alakuloisuuden vallassa. Hän uneksi laitumien tuoksua syksy-aamuina, lumihiuteita, sumuun eksyneiden villihärkien mylvinää, ja sulkien silmät hän oli näkevinään pitkien olkikattoisten majojen sauhujen kiirivän ilmaan rämeiden yli, metsän siimeksessä.
Muutkin kuin hän kaipasivat kotimaataan, vaikka se ei ollutkaan niin kaukana. Vangitut Karthagolaiset saattoivat todellakin nähdä lahdelman yli, miten Byrsan rinteellä heidän omien talojensa päivänkatos pingoittui pihan yli. Mutta vahdit kulkivat taukoamatta heidän ympärillään. Heidät oli kaikki taottu kiinni samaan ketjuun. Jokaisella heistä oli rautainen kaularengas, eikä joukko väsynyt käymästä heitä katselemassa. Naiset näyttivät lapsilleen heidän komeiden pukujensa risoja, jotka verhosivat heidän laihtuneita jäseniään.
Joka kerta kun Autaritos näki Giskon, valtasi hänet raivo ajatellessaan kärsimäänsä loukkausta; hän olisi tappanut hänet, jollei olisi muistanut Narr' Havakselle antamaansa lupausta. Silloin palasi hän telttaansa, joi ohrista ja kuminoista keitettyä juomaa, kunnes vaipui hervotonna maahan, — heräten sitten keskipäivällä peloittavan janon kalvamana.
Sillä aikaa Matho piiritti Hippo-Zarytusta.
Mutta kaupunkia suojasi järvi, joka oli yhteydessä meren kanssa. Sitä ympäröi kolminkertainen vallitus ja sen keskeltä kohoavalla kukkulalla oli torneilla vahvistettu muuri. Hän ei koskaan ennen ollut johtanut tällaista yritystä. Sitten ajatus Salammbosta kalvoi häntä, ja hän uneksi saavansa nauttia hänen kauneudestaan oikealla koston riemulla, joka täytti hänet ylpeydellä. Hänellä oli aivan kuin tarve saada nähdä Salammbo, tuima, raivoisa, taukoamaton tarve. Jopa hän ajatteli tarjoutua rauhan välittäjäksi toivoen kerran tultuaan Karthagoon voivansa päästä aivan hänen luokseen. Toisinaan hän käski puhaltamaan hyökkäysmerkin ja odottamatta mitään syöksyi padolle, jota koetettiin rakentaa mereen. Hän irroitti käsillään kiviä, hävitti, iski, pisti kaikkialle kalpansa. Barbarit ryntäsivät sikin sokin; tikapuut särkyivät suurella paukkeella ja mieslaumat vyöryivät mereen, joka punaisena loiskahti muureja vastaan. Lopulta taisteluntuoksina heikkeni, ja sotilaat poistuivat alkaakseen kohta taas uudelleen.
Matho istahti telttansa ulkopuolelle; hän pyyhkäisi kädellään veren tahraamia kasvojaan ja kääntyen, Karthagoon päin katseli taivaan rantaa.
Hänen edessään keskellä oliivi-, palmu-, myrtti- ja plataanimetsää aukeni kaksi suurta lampea liittyen kolmanteen järveen, jonka vastaista rantaa ei eroittanut. Vuoren takana näkyi toisia vuoristoja ja suunnattoman suuren järven keskellä kohosi aivan musta, pyramiidin muotoinen saari. Vasemmalla, lahdelman suussa hiekkasärkät näyttivät seisahtuneilta keltaisilta laineilta, ja meri, sileänä kuin lapislazulipermanto näytti vähitellen nousevan taivaan reunaan asti. Seudun vihanta katosi paikottain pitkien kellertävien läisköjen alle; johannesleipäpuun hedelmät kuulsivat kuin korallinapit; viiniköynnöksiä laskeutui sykomooreista; kuului veden loiske; tupsuleivot hypähtelivät, ja auringon viimeiset säteet kultasivat kilpikonnien kuoripeitteitä, kun ne kaislojen keskeltä nousivat hengittämään raikasta ilmaa.
Matho huokaili syvään. Hän heittäytyi suulleen maahan; hän painoi kyntensä hietaan ja itki; hän tunsi itsensä kurjaksi, heikoksi, hyljätyksi. Ei hän koskaan saisi Salammbota omakseen, eihän hän osannut valloittaa edes kaupunkiakaan.
Yöllä yksinään hän katseli teltassaan zaimphia. Mitä hyötyä hänellä oli tuosta jumalattaren vaipasta? ja epäilyksiä nousi barbarin sieluun. Sitten hänestä tuntui, että jumalattaren puku olikin Salammbosta riippuvainen, ja että osa hänen sielustaan eli siinä vienompana kuin hengitys; hän kosketteli sitä, haisteli sitä, painoi siihen kasvonsa, suuteli sitä nyyhkyttäen. Hän otti sen hartioilleen kuvitellakseen olevansa hänen läheisyydessään.