Hän läähätti kuin virtahepo mulkoillen silmiään. Hajuvesillä sekoitettu öljy läikkyi hänen paksun ruumiinsa alla yli reunan, ja tarttuessaan hänen ihonsa rupiin teki se hänet soihtujen valossa ruusunpunaiseksi.

Hän jatkoi:

— "Neljä päivää olemme kovasti kärsineet päivän paahteesta.
Macarin yli mentäessä eksyi meiltä muuleja. Huolimatta asemasta,
erinomaisesta rohkeudesta… Ah! Demonades! kuinka minä kärsin!
Kuumentakaa tiilit, ja aivan tulipunaisiksi!"

Kuului hiililapion ja uuninovien ratina. Suitsutus höyrysi entistään vahvemmin suurissa kattiloissa, ja alastomat hierojat jotka hikoilivat kuin sienet, voitelivat hänen niveliään sekoituksella, joka oli tehty vehnästä, rikistä, mustasta viinistä, koiran maidosta, myrrhasta, galbanumista ja styraksista. Häntä vaivasi polttava jano; keltapukuinen mies ei tyydyttänyt hänen kiihkoaan, vaan ojensi hänelle kultamaljan, jossa höyrysi kyykeitos:

— "Juo!" sanoi hän, "jotta auringosta syntyneiden käärmeiden voima tunkeutuisi luittesi ytimiin, ja kokoa rohkeutesi, oi sinä jumalien kuvastus! Tiedäthän sitäpaitsi, että eräs Eschmunin pappi tarkastaa koiratähden ympärillä olevia julmia tähtiä, joista tautisi saa alkunsa. Ne vaalenevat kuin täplät ihossasi, etkä sinä kuole."

— "Oi! niin, eikö totta?" sanoi suffeetti, "enhän minä kuole!" Ja hänen sinertäviltä huuliltaan löyhkäsi henkäys inhottavampi kuin raadosta nouseva lemu. Kaksi hiiltä näytti hehkuvan silmien sijasta, joissa ei enää ollut ripsiä; punertavaa nahkaa riippui hänen otsallaan; hänen päästään ulkonevat korvansa alkoivat pöhöttyä, ja syvät rypyt, jotka muodostivat kaaret hänen sieramiensa kummallekin puolen, tekivät hänet omituisen ja peloittavan näköiseksi, villipedon kaltaiseksi. Hänen luonnoton äänensä tuntui mylvinältä; hän sanoi:

— "Olet ehkä oikeassa, Demonades? Useat ihohaavat ovat todellakin sulkeutuneet. Minä tunnen itseni voimakkaaksi. Kas! katsohan kuinka minä syön!" Ei niin paljon nälissään kuin kerskataksensa ja todistaaksensa itselleen voivansa hyvin, ahmi hän juusto- ja meiramihakkelusta, ruodittuja kaloja, kurbitseja, ostereja, munia, piparjuuria, tryffelejä ja vartaissa paistettuja pikkulintuja. Koko ajan katsellessaan vangittuja iloitsi hän jo edeltäpäin kuvaillessaan heidän rangaistuksiaan. Samalla muisti hän Siccaa, ja kaikkien tuskiensa aiheuttama raivo purkautui solvaussanoihin noita kolmea miestä kohtaan.

— "Ah! kavaltajat! ah! raukat! roistot! kirotut! Ja te minua häpäisitte, minua, minua! suffeettia! Heidän palkkansa, verensä hinta, kuten he sanoivat! Ah niin! heidän verensä! heidän verensä!" Sitten puhellen itsekseen: — "Kaikki surmataan! ei ainoatakaan myydä! Parasta olisi kai viedä heidät Karthagoon! he saisivat nähdä minut!… mutta minä en ole tainnut tuoda kylliksi kahleita mukanani? Kirjoita: Lähettäkää minulle… Paljoko heitä on? lähettäkää kysymään Muthumbalilta! Pois! ei sääliä! ja korissa tuotakoon minulle heidän poikkileikatut kätensä!"

Mutta outoja ääniä, samalla sekä karkeita että kimakoita kuului saliin, ne kaikuivat Hannon äänen ja hänen eteensä asetettujen vatien kolinan yli. Ne kasvoivat ja äkkiä kajahti norsujen raivoisa karjunta aivan kuin taistelu olisi uudelleen alkanut. Suuri pauhina ympäröi kaupunkia.

Karthagolaiset eivät olleet koettaneetkaan ajaa barbareja takaa. He olivat asettautuneet muurien juurelle kapineineen, palvelijoilleen, koko satraapinseurueineen; ja he iloitsivat helmihetaleisten kauniiden telttojensa suojassa, nähdessään palkkasoturien leirin kentällä yhtenä ainoana rauniona. Spendius oli jälleen rohkaissut mieltään. Hän lähetti Zarxaksen Mathon luo, samoili metsiä, kokosi miehensä (mieshukka ei ollut ollut tuntuva), — ja raivostuneina siitä, että taistelutta olivat tulleet voitetuksi miehet järjestyivät paraillaan riveihin, kun löydettiin maaöljytynnyri, jonka karthagolaiset epäilemättä olivat jättäneet jälkeensä. Silloin Spendius tuotatti sikoja maakartanoista, voiteli ne vuoriöljyllä, sytytti tuleen ja ajoi ne Uticaan päin.