Liekkien pelästyttäminä norsut pakenivat. Kenttä kohosi, niitä kohden heitettiin keihäitä, ne palasivat taapäin; — ja suurilla hampaillaan ja jalkojensa alle puhkoivat ne karthagolaiset, kuristivat, tallasivat. Heidän takanaan laskeutuivat barbarit rinnettä alas; suojaton punilainen leiri oli heti ensi hyökkäyksessä tuhottu, ja karthagolaiset murskattiin kaupungin porttia vastaan, sillä näitä ei uskallettu palkkasoturien pelosta avata.
Päivä nousi; lännenpuolella Mathon jalkaväki näkyi saapuvan. Samassa ilmestyi ratsuväkeä; se oli Narr' Havas numidialaisineen. Hyppien rotkojen ja pensaiden yli ajoivat he pakolaisia takaa kuin jahtikoirat vainoovat jäniksiä. Tämä onnen vaihdos keskeytti suffeettia. Hän huusi auttamaan häntä ylös ammeesta.
Nuo kolme vankia seisoivat yhä vielä hänen edessään. Silloin eräs neekeri (sama, joka taistelussa kantoi hänen päivänvarjoaan) kumartui kuiskaamaan hänen korvaansa. — "Mitä?…" vastasi suffeetti hitaasti. "Ah! tapa ne!" jatkoi hän töykeästi.
Etiopialainen veti vyöstään pitkän tikarin ja noiden kolmen päät kierivät maahan. Yksi niistä, ponnahtaessaan aterian jätteiden joukkoon putosi ammeesen ja uiskenteli siellä hetkisen suu ammollaan ja silmät auki. Seinän aukoista aamun hohde tunki huoneeseen; noista kolmesta suullaan makaavasta ruumiista valui veri suurina laineina kuin kolmesta lähteestä, ja verivirta valui permannon mosaikille, jolle sinistä hietaa oli siroitettu. Suffeetti pisti kätensä tuohon vielä lämpöiseen nesteesen ja hieroi sillä polviaan: se oli parannuskeino.
Illan tultua hän pujahti seurueineen kaupungista ja kulki sitten vuoristoon liittyäkseen armeijaansa.
Hänen onnistui löytää sen tähteet.
Neljä päivää myöhemmin hän oli Gorzassa, erään rotkon yläpuolella, kun Spendiuksen joukot ilmestyivät rotkoon. Parikymmentä hyvää keihästä olisi hyökkäämällä heidän kolonninsa kärkeen voinut heidät pidättää; karthagolaiset katselivat ällistyneinä heidän ohikulkuaan. Hanno tunsi jälkijoukosta numidialaisten kuninkaan; Narr' Havas kumarsi tervehtiäkseen häntä, ja teki merkin, jota hän ei ymmärtänyt.
Pelon ja kauhun vallassa palattiin Karthagoon. Yöllä vain marssittiin; päivisin piilouduttiin oliivimetsiin. Joka seisahduksen aikana muutamia kuoli; he luulivat usean kerran joutuneensa turmion omaksi. Vihdoin pääsivät he Hermaeumin niemelle, josta purret tulivat heitä noutamaan.
Hanno oli niin väsynyt, niin epätoivoinen, — norsujen menettäminen varsinkin koski häneen, — että hän tehdäkseen lopun kaikesta pyysi Demonadekselta myrkkyä. Sitäpaitsi oli hän tuntevinaan jo riippuvansa ristillä.
Karthagolla ei ollut voimia suuttua häneen. Se oli kadottanut neljäsataatuhatta yhdeksänsataa seitsemänkymmentä kaksi sikliä hopeaa, viisitoistatuhatta kuusisataa kaksikymmentä kolme shekeliä kultaa, kahdeksantoista norsua, neljätoista Suuren Neuvoston jäsentä, kolme sataa Rikasta, kahdeksantuhatta kansalaista, kolmen kuukauden viljan, suuren kuormaston ja kaikki sotakoneet! Narr' Havaksen luopuminen oli päivän selvä, molemmat piiritykset alkoivat uudelleen. Autharitoksen armeija ulottui nyt Tuniksesta Rhadekseen. Akropoliin huipulta näki maaseudulla nousevan korkeita savupatsaita taivasta kohden; ne olivat Rikkaiden palavia tiluksia.