Yksi ainoa mies olisi voinut pelastaa tasavallan. Kaikki katuivat väärin käsittäneensä hänen ansionsa, ja rauhanpuoluekin äänesti poltettavaksi sovitusuhreja Hamilkarin palaamiseksi.
Zaimphin näkeminen oli huumannut Salammbon. Öisin hän oli kuulevinaan jumalattaren astuntaa, ja hän heräsi kauhusta kiljaisten. Hän lähetti joka päivä viemään ruokaa temppeleihin. Taanak uupui täyttämään hänen määräyksiään, ja Shahabarim ei väistynyt hänen luotaan enää.
VII.
HAMILKAR BARKAS.
Kuunilmoittaja, joka kaiket yöt valvoi Eschmunin temppelin harjalla, ilmoittaakseen torvellaan kuun vaiheita, huomasi eräänä aamuna lännen puolella jotain, joka muistutti suurta, pitkillä siivillään meren pintaa sipaisevaa lintua.
Se oli kolmisoutuinen laiva, sen keulassa oli veistetty hevosen pää. Aurinko nousi; kuunilmoittaja suojasi kädellään silmiään; sitten tarttuen nopeasti torveensa hän lennätti Karthagon yli voimakkaan metalliäänen.
Joka talosta tuli kansaa kadulle; puheita ei tahdottu uskoa, väiteltiin, aallonmurtaja oli täynnä kansaa. Vihdoin tunnettiin Hamilkarin kolmisoutulaiva.
Se läheni ylpeänä ja kiivaasti, raakapuu aivan suorana, purje pullistuen pitkin maston pituutta, vaahdon lentäessä korkealle; sen jättiläissuuret airot painuivat tahdissa veteen; tuon tuostakin näkyi sen kölin pää, joka oli aurankärjen muotoinen, ja keulan päässä olevan puskurin alla norsunluupäinen, etujalkojaan nostava hevonen näytti juoksevan pitkin meren pintaa.
Niemen toisella puolella, tuulen tauottua, laskeutui purje, ja perämiehen vieressä näkyi seisovan avopäinen mies, se oli hän, suffeetti Hamilkar! Hänellä oli rinnan ympärillä rautalevyt, jotka kiilsivät; olkapäille kiinnitetyn punaisen vaipan alta näkyivät hänen käsivartensa; kolme hyvin pitkää helmeä riippui hänen korvistaan, ja hän painoi rintaansa vastaan mustaa takkuista partaansa.
Kulkien keskellä kallioita galeeri kulki aallonmurtajan vieritse, ja sillä seisova kansa seurasi sen kulkua huutaen: