— "Terve! siunaus! Khamonin silmä! oi! pelasta meidät! Se on
Rikkaiden syy! ne tahtovat tappaa sinut. Ole varuillasi, Barkas!"
Hän ei vastannut, aivan kuin valtamerien ja taistelujen pauhina olisi tehnyt hänet aivan kuuroksi. Mutta kun hän oli Akropoliilta laskeutuvien portaiden juurella, nosti Hamilkar päänsä ja käsivarret ristissä rinnallaan katseli Eschmunin temppeliä. Hänen katseensa kohosi vielä korkeammalle, kirkasta avotaivasta kohden; terävällä äänellä hän huusi käskyn merimiehille; laiva hypähti; se sipaisi aallonmurtajan päässä olevaa, myrskyjä torjuvaa jumalankuvaa; ja kauppiasten satamassa, joka oli täynnä jätteitä, puun siruja ja hedelmän kuoria, se töytäsi syrjään toisia, kaatoi toisia aluksia, jotka paaluihin sidottuina kantoivat keulassaan krokodiilin päitä. Kansa juoksi lähemmäksi, muutamat heittäytyivät uimaan. Laiva oli jo sataman perällä, suurilla pitkälle pistävillä nauloilla lujitetun portin edessä. Portti nousi ja kolmisoutu-laiva katosi syvän holvin alle.
Sotasatama oli kokonaan eroitettu muusta kaupungista; kun lähettiläitä tuli, täytyi heidän kulkea kahden muurin välitse, pitkin käytävää, joka päättyi vasemmalle puolelle Khamonin temppelin eteen. Tätä suurta vesiallasta, joka oli pyöreä kuin vati, ympäröi rantalaituri, jolle oli rakennettu katoksia laivojen suojaksi. Ja jokaisen sellaisen edessä oli kaksi pylvästä, joiden päässä oli Ammonin sarvet, näin muodostaen altaan ympärille säännöllisen sarjan portiikkeja. Keskellä satamaa, eräässä saaressa oli talo meri-suffeettia varten.
Vesi oli niin kirkasta että valkoisilla kivillä laskettu pohja näkyi. Katujen pauhina ei kuulunut tänne asti, ja ohi kulkiessaan Hamilkar tunsi ne kolmisoutu-laivat, joita hän ennen oli johtanut.
Niistä oli enää ainoastaan noin parikymmentä jälellä, maalla suojissa kyljellään tai seisoen suorana kölinsä päällä korkeine peräkansineen ja mykevine keuloineen, jotka olivat täynnä kultauksia ja salaperäisiä merkkejä. Kimairat olivat kadottaneet siipensä, Pataikien kuvat käsivartensa, härät hopeiset sarvensa; — ja kaikki olivat puoliksi värinsä kadottaneita, kelvottomia, lahonneita, mutta täynnä muistoja ja tuoksuen vielä matkoistaan; kuten rammat sotilaat herransa nähdessään ne näyttivät sanovan hänelle: "Täällä me olemme! Täällä me olemme! ja sinäkin olet voitettu!"
Ei kukaan muu kuin meri-suffeetti saanut astua amiraalin taloon. Niinkauvan kuin ei selvää todistusta oltu saatu hänen kuolemastaan, katsottiin hänen yhä vielä olevan elossa. Vanhat pääsivät siten yhdestä valtiaasta, eivätkä he Hamilkarinkaan suhteen tahtoneet olla noudattamatta totuttua tapaa.
Suffeetti astui autioihin saleihin. Joka askeleella tapasi hän asepukuja, huonekaluja, tuttuja esineitä, jotka häntä kuitenkin kummastuttivat, ja etusalissa oli vielä maljassa sen suitsutuksenkin tuhka, joka hänen lähtiessään oli sytytetty Melkarthin suosittamiseksi. Täten hän ei ollut toivonut palaavansa! Kaikki, mitä hän oli tehnyt, mitä nähnyt johtui uudelleen hänen mieleensä: hyökkäykset, tulipalot, legionat, myrskyt, Drepanum, Syracusa, Lilybaeum, Etna-vuori, Eryxin kenttä, viisi vuotta taisteluja, — aina tuohon päivään asti, jolloin oli aseista luovuttu ja Sicilia oli menetetty. Sitten hän muisti sitruunalehtoja, vuohia kaitsevia paimenia harmailla vuorilla; ja hänen sydämensä sykähteli kuvitellessaan toista sinne perustettua Karthagoa. Hänen aikeensa, muistonsa kuohuivat hänen päässään, jota vielä huimasi laivan nytkähtelyt; tuska sai hänessä vallan, ja äkkiä muuttuen heikoksi tunsi hän tarpeen lähestyä jumalia.
Silloin hän nousi talonsa viimeiseen kerrokseen; sitten otettuaan käsivarrestaan riippuvasta kultaisesta simpukkakotelosta sakarareunaisen lastan hän avasi oven pieneen soikeaan huoneesen.
Pienoiset mustat pyörylät, jotka olivat muuratut seinään ja kuulsivat kuten lasi, valaisivat heikosti huoneen. Näiden yhtäsuurien rivissä olevien levyjen välillä oli seinään kaivettu koloja, jotka muistuttivat hautakammioiden uurnakomeroja. Jokaisessa niistä oli pyöreä, tumma ja raskaan näköinen kivi. Lahjakkaammat ihmiset ainoastaan palvelivat näitä kuusta pudonneita ihmekiviä. Putoamisensa kautta merkitsivät ne tähtiä, taivasta, tulta; värinsä kautta usvaista yötä, ja lujuutensa puolesta maallisten asioiden kaikkinaista yhtenäisyyttä. Tukahuttava ilma täytti tämän pyhän paikan. Merihieta, jota tuuli epäilemättä puhalsi ovesta, oli vaalistanut hiukan näitä koloihinsa asetettuja pyöreitä kiviä. Hamilkar sormensa kärjillä laski ne toisen toisensa jälkeen; Sitten hän peitti kasvonsa saframinvärisellä hunnulla ja vaipuen polvilleen heittäytyi maahan käsivarret levällään.
Ulkona oleva päivä paistoi mustiin kuultaviin pyörylöihin. Puita, vuoria, pyörteitä, epäselviä eläimiä oli kuvattu niiden läpikuultavaan aineesen; ja valo tuli peloittavana ja samalla rauhallisena, jommoinen se lienee auringon takana olevan vastaisten luomakuntien synkässä avaruudessa. Hän koetti mielestään poistaa kaikki jumalten muodot, tunnusmerkit ja nimet, käsittääkseen paremmin muuttumattoman jumaluuden, jota ulkonaiset seikat estivät näkymästä. Jonkinmoinen tähtimaailmallinen elinvoima valaasi hänet, samalla kun hän tunsi kuolemaa ja kaikkia onnen oikkuja kohtaan järkitietoisempaa ja syvempää halveksumista. Hänen noustessaan vallitsi hänessä tyyni voiman tunne, häntä ei sääli eikä pelko voinut haavoittaa, ja kun hänen rintansa ahdisti, nousi hän torniin, josta koko Karthago näkyi.