— "Hän on voimakas, eikö olekin?"
— "On valtias, ja pelvoton myöskin! Hän ei kammoa ei käärmeitä, ei ukkosta, eikä kummituksia. Hän juoksentelee avojaloin kuin paimen jyrkänteiden reunalla."
— "Jatka! jatka!"
— "Hän keksii ansoja villipedoille. Viime kuussa, voitko sitä uskoa, hän sai kotkan kiinni; hän laahasi sitä mukanaan, ja linnun ja lapsen veri singahteli ilmaan suurina pisaroina kuten tuuleen heitetyt ruusut. Raivoisa petolintu pieksi häntä siivillään, mutta hän painoi sen poveaan vastaan, ja sen mukaan kuin kotkan kuolinkamppailu heikkeni nauroi poika yhä kovemmin, kirkkaammin ja ylpeämmin, ja se kuului yhteen kimmahtavien kalpojen kalskeelta."
Hamilkar painoi päänsä näiden vastaisen suuruuden tunnusmerkkien häikäisemänä alas.
— "Mutta jo jonkun aikaa on rauhattomuus vaivannut häntä. Hän katselee etäällä ohi kiitäviä purjeita; hän on alakuloinen, lykkää leivän luotaan, tiedustelee jumalista ja tahtoo oppia Karthagon tuntemaan."
— "Ei, ei! ei vielä!" huudahti suffeetti.
Vanha orja näytti käsittävän, mikä vaara Hamilkaria kauhistutti, ja hän jatkoi:
— "Millä minä häntä pidätän? Minunhan täytyy nyt jo tehdä hänelle lupauksia, ja minä tulinkin Karthagoon ostamaan hänelle tikaria, jossa on hopeinen, helmillä kirjailtu kädensija." Sitten hän kertoi, miten hän nähtyään suffeetin penkereellä oli satamanvartijoille sanonut olevansa Salammbon orjanainen, päästäkseen siten hänen luokseen.
Hamilkar seisoi kauvan mietteisiinsä vaipuneena; vihdoin hän sanoi: