— "Huomenna sinä saavut Megaraan, päivän laskiessa, purppuratehtaiden taakse, ja matkit kolme kertaa shakaalin kiljuntaa. Jollet minua näe, niin palaat jokaisen kuun ensimäisenä päivänä jälleen Karthagoon. Elä unohda mitään! Rakasta häntä! Nyt voit hänelle kertoa Hamilkarista."
Orja puki valepukunsa jälleen ylleen, ja he poistuivat yhdessä talosta ja satamasta.
Hamilkar jatkoi jalan kulkuaan ilman saattojoukkoa, sillä Vanhimpien kokoukset olivat aina erikoisissa tapauksissa salaisia ja niihin mentiin mahdollisimman salavihkaa.
Ensin sivuutti hän Akropoliin itäpuolen, kulki sitten vihannestorin poikki, Kinisdon pylväistöjen läpi ja suitsutusten kauppiaiden etukaupungin halki. Harvat vielä palavat valot alkoivat sammua, leveämmät kadut hiljenivät, sitten liukui varjoja hämärässä eteenpäin. Ne seurasivat häntä, uusia liittyi heihin, ja kaikki suuntasivat kulkunsa kuten hänkin Mappalioita kohden.
Molokin temppeli oli rakennettu kammottavalle paikalle, jyrkän rotkon juurelle. Alhaalta näki vain loputtoman korkeiden muurien kohoavan suunnattoman haudan seinien lailla. Yö oli synkkä, harmahtava sumu näytti raskaana painuvan merelle. Aallot löivät kuten korahdellen ja nyyhkyttäen rantaa vastaan; ja varjot vähitellen katosivat aivan kuin kulkien muurien läpi.
Mutta heti portin takana aukeni laaja neliskulmainen piha, jota pylväskäytävät ympäröivät. Sen keskellä oli tasasivuinen kahdeksankulmainen rakennusmöhkäle. Sen päällä kohosivat kupukatot, jotka ympäröivät toista kerrosta; tämä kannatti rotundanmuotoista rakennetta, jonka keskeltä kohosi sisäänpäin kupertuva kartio, jonka päässä oli pallo.
Tuli paloi metallilankakudoksista tehdyissä lieriöissä, jotka olivat kiinnitetyt miesten kantamiin tankoihin. Liekit leiskahtelivat tuulen leyhyessä ja loivat punertavan hohteen kultakampoihin, jotka niskassa pitivät koossa lyhtyjä kantavien miesten punottuja hiuksia. Ne huutelivat toisilleen ja juoksivat ottamaan Vanhimpia vastaan.
Siellä täällä kiviliuskaisella lattialla lepäili sfinxien tavoin kookkaita leijonia, kaikki-nielevän auringon eläviä tunnuskuvia. Ne torkkuivat silmäluomet puoliksi ummessa. Mutta herättyään ääniin ja askeleihin ne nousivat hitaasti, tulivat Vanhimpia kohden, jotka he tunsivat heidän puvuistaan, hieroivat ruumistaan, heidän lanteisiinsa köyristäen selkäänsä ja haukotellen äänekkäästi; niiden hengyksestä syntyvä höyry kohosi soihtujen valossa. Melu kasvoi, ovet suljettiin, kaikki papit riensivät pois, ja Vanhimmat katosivat pylväistöön, joka muodosti temppelin ympärille syvän eteisen.
Pylväät olivat niin järjestetyt, että ne sisäkkäin olevien kehiensä kautta kuvasivat saturnilaista ajanjaksoa siten, että vuodet sulkivat kuukaudet ja kuukaudet päivät sisäänsä. Sisimmän pyhätön muurin luona ne liittyivät yhteen.
Täällä Vanhimmat laskivat narvalisarviset sauvat käsistään, — sillä vanhoista ajoista noudatettu laki rankaisi kuolemalla jokaista, joka saapui istuntoon jonkinmoinen ase mukanaan. Useilla oli puvun liepeessä purppuranauhaan päättyvä halkeama, jonka piti osoittaa että he omaistensa kuolemaa surressaan eivät säästäneet pukuansa; samalla tämä surun tunnusmerkki esti halkeamaa suurenemasta. Toisilla parta oli suljettu sinipunaisesta nahasta tehtyyn pussiin, joka kahdella nauhalla oli korviin kiinnitetty. Kaikki syleilivät toisiaan rinta rintaa vasten. He ympäröivät Hamilkarin toivottaen hänelle onnea; olisi luullut veljien tavanneen veljensä.