— "Siksi että te olette pelkureja, saitoja, kiittämättömiä, arkoja ja mielettömiä!"
— "Hän säästää heitä!"
— "Asettuakseen heidän etunenäänsä," sanoi joku.
— "Ja hyökätäkseen meihin," sanoi toinen; ja salin perältä karjui
Hanno:
— "Hän tahtoo tekeytyä kuninkaaksi!"
Silloin he syöksyivät ylös, kaataen istuimet ja soihdut parvena rientäen alttaria kohden; käsissä heilui tikareja. Mutta hihansa sisästä veti Hamilkar esiin kaksi pitkää puukkoa; ja puolikumarassa astui hän vasemmalla jalallaan askeleen eteenpäin ja säihkyvin silmin purren hampaitaan yhteen hän uhmaillen seisoi liikkumattomana kultaisen valojalustan alla.
Siis varovaisuuden vuoksi olivat he tuoneet aseita mukanaan; se oli rikos; he katsoivat kauhistuneina toisiinsa. Kun jokainen heistä oli syyllinen, niin he piankin rauhoittuivat; ja vähitellen, kääntäen selkänsä suffeetille, he astuivat raivoten kärsimästään nöyryytyksestä portaita alas. Toisen kerran jo he peräytyivät hänen edestään. Hetkisen jäivät he seisaalleen. Monet, jotka olivat haavoittaneet sormensa, pistivät ne suuhunsa tai käärivät viittansa reunan hitaasti niiden ympärille, ja he aikoivat juuri poistua, kun Hamilkar kuuli seuraavat sanat:
— "Sehän on vain hienotunteisuutta, jottei pahoittaisi tyttärensä mieltä!" Ja toinen ääni lisäsi vielä äänekkäämmin siihen:
— "Epäilemättä, koska tämä valitsee rakastajansa palkkasoturien joukosta!"
Ensiksi hän horjahti, sitten hänen silmänsä etsivät nopeasti Shahabarimia. Matta Tanitin pappi yksinään oli jäänyt paikalleen; ja Hamilkar ei eroittanut etäältä muuta kuin hänen korkean päähineensä. Kaikki ilkkuivat hänelle vasten kasvoja. Jota enemmän hänen kauhunsa kasvoi, sitä suuremmaksi tuli heidän ilonsa, ja häntä ympäröivien pilkkahuutojen keskeltä huusi joku taempana oleva: