Hamilkar vastasi — "Siunaus sinulle!" ja tarttui koneellisesti hänelle ojennettuun kultamaljaan.
Mutta samalla hän katsoi niin terävästi Salammbohon, että tämä hämillään sopersi:
— "Sinulle on kerrottu, oi valtias!…"
— "On! minä tiedän!" vastasi Hamilkar matalalla äänellä. Oliko se tunnustus? vai puhuiko Salammbo barbareista? Ja lisäsi muutamia hajanaisia sanoja yleisestä valtiollisesta ahdinkotilasta, jonka hän yksinään toivoi voivansa haihduttaa.
— "Oi isä!" huudahti Salammbo, "sinä et voi sitä saada unohtumaan, mitä ei voi enää korvata!"
Silloin Hamilkar astui askeleen taapäin, ja Salammbo hämmästyi hänen ällistystään; sillä eihän Salammbo ajatellut Karthagoa, vaan temppelinryöstöä, johon hän piti itseään kanssarikollisena. Tuo mies, joka sai legionat vapisemaan ja jota hän tuskin tunsikaan, kauhistutti Salammbota kuten jumala; hän oli siis arvannut kaiken, tiesi kaiken, jotain kamalaa oli nyt tapahtuva. Salammbo huudahti: "Armoa!"
Hamilkarin pää painui hitaasti alas.
Vaikka Salammbo tahtoikin syyttää itseään, niin ei hän uskaltanut avata suutaan; ja kumminkin valittamisen halu ja lohdutuksen kaipuu oli tukehuttaa hänet. Hamilkar taisteli tekemänsä lupauksen rikkomista vastaan. Hän piti lupauksensa joko ylpeydestä tai peläten epätietoisuutensa muuten loppuvan; ja hän katsoi terävästi tytärtään suoraan kasvoihin saadakseen selville hänen sydämensä salaisuuden.
Vähitellen, raskaasti hengittäen painoi Salammbo päänsä olkapäittensä väliin isänsä liian painostavan katseen edessä. Nyt oli Hamilkar todellakin varma siitä, että hän oli vaipunut barbarin syliin; hän vapisi, kohotti molemmat nyrkkinsä ylös. Salammbo kiljahti ja vaipui orjattariensa syliin, jotka riensivät häntä tukemaan.
Hamilkar kääntyi poispäin. Kaikki taloudenhoitajat seurasivat häntä.