Varastohuoneiden ovi avattiin ja hän astui suureen pyöreään saliin, johon päättyi, kuten pyörän puolat sen napaan, pitkiä, toisiin saleihin johtavia käytäviä. Keskellä oli kivilaatta ja sen ympärillä aitaus tyynyjen tueksi, jotka olivat kasassa matoilla.
Suffeetti käveli ensin pitkin, kiivain askelin, hän hengitti raskaasti, polki korollaan maahan, pyyhkäisi kädellään otsaansa kuten mies, jota kärpäset vaivaavat. Mutta hän pudisti päätään ja nähdessään kootut rikkautensa hän rauhottui; ja hänen ajatuksensa, joita käytävien näky kiihoitti, liitivät toisiin saleihin, jotka olivat täynnä vielä harvinaisempia aarteita. Pronssilevyt, hopeaharkot ja rautatangot vaihtelivat tinalohkareiden kanssa, joita oli tuotu Kassiteridisaarilta Usva-meren takaa; mustien maankumit tulvivat palmupuunkuorista tehdyistä säkeistä esiin ja kultahieta, jota oli ahdettu nahkapusseihin, valui liian vanhojen ompeluksien raoista. Meriruohoista saadut hienot säikeet riippuivat Egyptin, Kreikan, Taprobanen ja Judean pellavan joukossa; meritähdet levittelivät seinän juurella kukkakimpun tavoin suuria haarukoitaan; ja epämääräinen haju täytti ilman, se leveni tuoksuaineista, nahoista, höysteistä ja kameelikurjen sulista, jotka suuriksi kimpuiksi sidottuina riippuivat katosta. Joka käytävän suulla seisoi norsunhampaita kärjet yhteen liitettyinä muodostaen siten kaaren aukon yläpuolelle.
Vihdoin hän nousi kivilaatalle. Kaikki taloudenhoitajat seisoivat käsivarret ristissä, päät kumarassa, Abdalonim yksin kohotti ylpeänä suippoa mitraansa.
Hamilkar kyseli laivojen päälliköltä. Hän oli vanha merimies, jolla oli tuulen raatelemat silmäluomet, ja valkoiset suortuvat ulottuivat aivan hänen vyötäisilleen asti ikäänkuin myrskyjen vaahto olisi jäänyt partaan.
Hän vastasi lähettäneensä Gadeksen ja Thymiamatan sivulaivaston, jonka piti pyrkiä Eziongaberiin Etelä-Sarven ja Höysteiden kalliokärjen ohi.
Toiset olivat kulkeneet neljän kuukauden ajan länteen päin kohtaamatta maata; mutta heidän laivansa keula takertui meriruohoon, taivaan rannasta kuului taukoamatta vesiputousten kohina, verenhohtavat usvat peittivät auringon, kukkatuoksun täyttöinä tuuli uuvutti koko miehistön; ja nyt oli heidän muistonsa niin sekaisin, että he eivät voineet mitään kertoa. Sillä välin oli kuljettu Scythien virtoja ylös, tunkeuduttu Kolkikseen, jugrilaisten ja estialaisten luo, Arkipelagista oli ryöstetty tuhatviisisataa neitosta; oli upotettu kaikki vieraat laivat, jotka oli tavattu Oestrymonin niemen tuolla puolen, jotta väylien salaisuus ei tulisi ilmi. Sitävastoin pidätti kuningas Ptolemæus Schesbarin suitsutusaineet; Syracusa, Elathia ja Korsika ja saaret eivät olleet mitään lähettäneet ja vanha merimies painoi päänsä alas ilmoittaessaan, että numidialaiset olivat anastaneet erään kolmisoudikon Rusicadan luona, — "sillä he pitävät yhtä heidän kanssaan, valtias."
Hamilkar rypisti silmäkulmiaan; sitten viittasi hän maamatkojen johtajaa puhumaan. Tämä oli puettu ruskeaan, vyöttömään kauhtanaan, ja päässä oli pitkä valkoinen vaate, joka kulkien suun alapuolitse riippui olan taakse.
Karavaanit olivat lähteneet tavan mukaan talvipäiväntasauksen aikaan. Mutta tuhannesta viidestä sadasta miehestä, jotka olivat lähteneet perimpään Etiopiaan ja joilla oli ollut verrattomat kameelit, uudet leilit ja maalatusta kankaasta tehdyt matkatamineet, oli yksi ainoa palannut Karthagoon, — toiset olivat kuolleet väsymyksestä tai olivat erämaan kauhujen johdosta tulleet hulluiksi; — ja hän sanoi nähneensä kaukana Mustan-Harushin takana, atarantien ja suurten apinain maan takana suuren suuria kuningaskuntia, joissa pienimmätkin tarve-esineet ovat kultaa, aivan maidonvalkoisen virran, leveän kuin meren, sinipuisia metsiä, maustevuoria, ihmisen näköisiä hirviöitä, jotka asustivat kallioilla ja joiden silmäterät katsellessaan aukenivat kukkien lailla; sitten lohikäärmeissä vilisevän järven takana kristallisia vuoria, jotka kannattavat aurinkoa. Toiset olivat palanneet Indiasta tuoden riikinkukkoja, pippuria ja uusia kankaita. Mitä niihin tulee, jotka olivat lähteneet ostamaan kalkedon-jalokiviä Syrtien tietä Ammonin temppeliä kohden, niin olivat ne varmaankin hukkuneet hieta-aavikolle. Getulian ja Phazzanan karavaanit olivat tuoneet kotia tavallisen määrän; mutta nyt hän, matkojen johtaja ei uskaltanut lähettää ainoatakaan karavaania.
Hamilkar ymmärsi; palkkasoturit pitivät maaseudun hallussaan. Raskaasti huoahtaen nojautui hän toiseen kyynärpäähänsä; ja maatilojen hoitaja pelkäsi niin kovasti puhua, että hän vapisi vaikka olikin leveäharteinen ja hänen silmäteränsä suuret ja punaiset. Hän oli tylppänenäinen kuin verikoira, ja päässä oli niiniverkko; vyöllä oli leopardin vuota ja siinä kiilteli kaksi suurta tikaria.
Kun Hamilkar kääntyi häneen päin, niin alkoi hän parkuen huutaa kaikkia Baaleja todistajakseen. Se ei ollut hänen syynsä! ei hän sille mitään voinut! Hän oli tarkastanut ilmanvaihtoa, tutkinut maata, tähtiä, tehnyt istutukset talvi-päivänseisauksen aikaan, harventanut puita kuun vähentyessä, pitänyt orjia silmällä, säästänyt heidän pukujaan.