— "Armoa, Baalin silmä! sääli minua! tapa minut! Kymmeneen vuoteen en ole nähnyt aurinkoa! Isäsi nimessä, armoa!"
Vastaamatta hänelle Hamilkar löi käsiään yhteen, ja kolme miestä riensi apuun; ja kaikin nelisin vetivät he suunnattoman suuren ovisalvan renkaista ulos. Hamilkar otti soihdun ja katosi pimeään.
Sitä huonetta, johon hän nyt tuli, pidettiin yleensä perheen hautakammiona; mutta tarkemmin tutkimalla olisi sieltä löytänyt vain suuren muuratun kuopan. Se oli valmistettu varkaiden eksyttämiseksi eikä sisältänyt mitään. Hamilkar astui sen ohitse; sitten kumartui hän alas ja pani hyvin raskaan myllynkiven pyörimään teloilla syrjään. Ja tämän aukon kautta hän astui kartion muotoon tehtyyn kammioon.
Seinät olivat pronssisilla suomulevyillä peitetyt; keskellä kohosi graniittijalustan päässä erään Aletes nimisen Kabirin, Keltiberin kaivoksien keksijän kuvapatsas. Jalustan ympärillä oli maahan järjestetty suuria kultakilpiä ja suunnattomia umpinaisia hopeamaljoja, joilla oli mitä omituisimpia muotoja ja jotka olivat käytäntöön kelpaamattomia; sillä tapana oli valaa suuri määrä metallia tällaisiin muotoihin, jotta niiden tuhlaaminen ja kuljettaminenkin kävi melkein mahdottomaksi.
Soihdullaan hän sytytti kuvapatsaan päähineesen kiinnitetyn kaivoslampun; viheriäisiä, keltaisia, sinisiä, sinipunaisia, viinin ja veren värisiä säteitä välähteli äkkiä salissa. Huone oli täynnä jalokiviä, jotka olivat joko lampun tavoin vaskilevyihin ripustetuissa kultapulloissa tai järjestetty omaan kiviympäristöönsä seinän juurelle. Siellä oli turkooseja, joita linkokivillä kallioista lyödään irti, kiiltokiviä, jotka olivat muodostuneet ilveksen virtsasta, kuusta pudonneita kivettyneitä kalanhampaita, tyaneja, timantteja, sandastrumeja, berylejä, kolmea lajia rubiineja, neljää lajia safireja ja kahtatoista lajia smaragdeja. Ne kimaltelivat kuten maitopisarat, siniset jääpuikot, hopeahieta, ja loivat valoaan leveinä säteinä, hienoina väikkeinä, tähtinä. Meteoorikivet, jotka ukkonen synnyttää, hohtivat myrkystä parantavien kalkedonien rinnalla. Siellä oli Zabarcan vuoresta saatuja topaaseja, jotka torjuvat pelon ja kauhun, Bactriasta tuotuja opaaleja, jotka estävät keskensynnytyksen, Ammonin sarvia, joita pannaan vuoteen alle unien saamiseksi.
Jalokivien väike ja lampun liekki kuvastuivat suuriin kultakilpiin. Hamilkar seisoi hymyillen käsivarret rinnallaan ristissä; — ja hän iloitsi, ei niin paljon rikkautensa katselemisesta kuin tietäessään olevansa rikas. Hänen rikkautensa oli saavuttamaton, loputon, ääretön. Hänen esi-isänsä, jotka nukkuivat hänen jalkojensa alla, hengittivät osan ikuisuuttaan hänen sydämeensä. Hän tunsi seisovansa aivan lähellä maanalaisia haltijoita. Hän tunsi kuten Kabirin iloa, ja suuret, kasvoihinsa osuvat valosäteet tuntuivat näkymättömän verkon äärimmäisiltä langoilta, jotka äärettömien syvyyksien yli sitoivat hänet maailman keskustaan.
Äkkiä eräs ajatus sai hänet vavahtamaan, ja astuttuaan aivan jumalankuvan taakse kulki hän suoraan muuria kohden. Sitten tarkasti hän käsivarressaan olevien tatueerausten joukossa vaakasuoraa viivaa, jota kaksi pystysuoraa leikkasi; se esitti Kananean numeroissa lukua kolmetoista. Sitten hän laski seinästä kolmannentoista pronssilevyn, nosti kerta vielä avaran hihansa ylös; ja oikea kätensä suorana hän luki toisesta paikasta käsivarttaan vieläkin mutkikkaampia viiruja sormiensa sirosti liikahdellessa kuten lyyran soittajalla. Vihdoin hän painoi peukalollaan seitsemän kertaa seinään; ja yhtenä suurena lohkareena avautui osa muuria.
Sen takana oli piilossa kammio, johon oli kätketty salaperäisiä aineita, joilla ei ollut nimeä ja joiden arvo oli määräämätön. Hamilkar astui kolme porrasta alemmaksi; hän otti hopeasaavista antiloopin vuodan, joka uiskenteli mustassa nesteessä, ja palasi sitten takaisin.
Abdalonim alkoi jälleen astua hänen edellään. Hän löi lattialiuskoihin pitkää keppiään, jonka yläpäässä oli kelloja, ja jokaisen huoneen edessä hän huusi Hamilkarin nimen samalla ylistäen ja siunaten häntä.
Pyöreässä salissa, jonne kaikki käytävät päättyivät, oli seinille kasattu algumminitankoja, hennasäkkejä, Lemnoksen mullasta tehtyjä kakkuja, ja kilpikonnan kuoria, jotka olivat kukkuroillaan helmiä. Ohikulkiessaan hipaisi suffeetin puku näitä aarteita, mutta hän ei edes katsahtanutkaan jättiläissuuriin meripihkalohkareisiinkaan, jota ainetta pidettiin melkein jumalallisena, auringon säteiden muodostamana.