— "Ja kuka sinulle tuon on tehnyt?"
Se oli ollut tarkastaja, joka rautatangolla oli lyönyt hänen jalkansa poikki.
Tämä mieletön julmuus suututti suffeettia; ja riistäen Giddenemin käsistä hänen gagatiketjunsa hän karjaisi:
— "Kirottu olkoon koira, joka haavoittaa laumaansa. Katkoa orjilta
jäsenet, kautta Tanitin hyvyyden! Sinä tuotat valtiaallesi häviötä!
Tukahuttakaa hänet tunkioon. Ja ne, jotka puuttuvat? Missä ne ovat?
Oletko ne surmannut yhdessä sotilaitten kanssa?"
Hänen kasvojensa ilme oli niin pelottava, että kaikki naiset pakenivat. Orjat peräytyivät ja muodostivat laajan piirin heidän molempien ympärille; Giddanem suuteli kiihkeästi hänen sandaalejaan; Hamilkar seisoi hänen edessään nyrkit koholla.
Tuolla henkisellä selvyydellä, joka taistelun kuumimmassa tuoksinassa oli ylimmillään, muisti hän tuhansia vastenmielisiä tapauksia, häpeällisiä seikkoja, joita hän tähän asti ei ollut ottanut huomioon; ja vihansa valossa, kuten salamien hohteessa, hän näki taas kaiken häviönsä yhdellä kertaa edessään. Maatilojen valvojat olivat paenneet peläten sotilaita, ehkä olivat niiden kanssa samassa juonessakin, kaikki häntä pettivät, liian kauvan hän jo oli hillinnyt itseään.
— "Tuokaa ne tänne," huusi hän, "ja leimatkaa niihin pelkurien merkki kuumalla raudalla otsaan!"
Silloin tuotiin ja kasattiin keskelle puistoa nuoria, kaularautoja, puukkoja, kahleita kaivoksiin tuomittuja varten, jalkapuut, joihin puserrettiin jalat, numelloja, joita pantiin hartioita pusertamaan, ja skorpioneja, kolmisiimaisia piiskoja, jotka päättyivät pronssikoukkuihin.
Kaikki orjat asetettiin aurinkoon päin, kaikki nielevää Molokia kohden, selälleen tai suulleen maahan, ja piiskaamiseen tuomitut seisomaan puita vasten, kaksi miestä kunkin viereen, joista töinen laski ja toinen löi.
Hän löi molemmin käsin; hihnat vinkuivat ja repivät kuoren plataaneista. Veri sinkoili sateena lehtiin ja punaiset lihamöhkäleet vääntelehtivät parkuen puiden juurella. Ne, jotka taottiin kahleihin, repivät kynsillään kasvojaan. Puisten ruuvien natina kuului; kumeita lyöntejä kaikui; joskus kimakka kiljahdus lensi ilman halki. Kyökin puolella oli vaatesiekaleiden ja leikattujen hiuksien välissä kyyryllään miehiä viuhkoja löyhyttämällä sytyttämässä hiiliä, ja palaneen lihan käry nousi ilmaan. Piiskatut pyörtyivät, mutta käsien siteiden kannattamina pysyivät pystyssä ja antoivat päänsä pudota olalleen ja sulkivat silmänsä. Toiset alkoivat katsellessaan kauhusta kirkua, ja leijonat, muistellessaan ehkä juhlaa nousivat haukotellen luolien reunaa vasten.