Silloin ilmestyi Salammbo penkereensä tasolle. Hän juoksi kauhuissaan nopein askelin edes ja takaisin. Hamilkar huomasi hänet. Hänen mielestään kohotti Salammbo häntä kohden käsivartensa kuten armoa anoakseen; kauhua kuvaavan liikkeen tehden Hamilkar kääntyi menemään norsujen puistoon.
Nämät eläimet olivat suurien punilaisten perheiden ylpeys. Ne olivat kantaneet selässään esi-isiä, voittaneet sodissa, ja niitä kunnioitettiin auringon suosikkeina.
Megaran norsut olivat vahvimmat koko Karthagossa. Hamilkar oli ennen lähtöään vaatinut Abdalonimilta valan, että hän vartioisi niitä. Mutta ne olivat silpomisen seurauksista kuolleet; kolme ainoastaan oli jälellä maaten tomussa tarhan keskellä särjettyjen seimiensä edessä.
Ne tunsivat Hamilkarin ja tulivat hänen luokseen.
Eräällä oli korvat kamalalla tavalla säpäleinä, toisella polvessa ammottava haava, ja kolmannella kärsä oli poikki.
Ne katselivat murheellisina aivan kuin järjelliset olennot Hamilkaria; ja se, jolla ei enää ollut kärsää, taivutti suuren päänsä alas ja notkistaen polviaan koetti hiljaa hyväillä häntä kärsänsä inhoittavalla tyngällä.
Eläimen häntä näin hyväillessä kaksi kyyneltä vieri Hamilkarin silmistä. Hän syöksyi Abdalonimia kohden.
— "Konna! ristiin! ristiin!"
Pyörtyneenä Abdalonim vaipui selälleen maahan.
Purppura tehtaiden takana, joista kepeät siniset sauhupilvet kohosivat taivasta kohden, kuului shakaalin kiljunta; Hamilkar seisahtui.