Ajatus pojastaan rauhoitti hänet äkkiä, kuten jumalallinen kosketus. Hän näki siinä voimansa jatkuvan, oman persoonallisuutensa loputtoman kehityksen, eivätkä orjat ymmärtäneet, mistä tämä rauha tuli hänen ylitseen.
Mennessään purppuratehtaita kohden hän kulki vankilan ohi, joka oli mustista kivistä neliskulmaisen kuopan ympärille rakennettu pitkä talo. Sen ympäri kiersi pieni käytävä ja sen jokaisessa neljässä nurkassa oli portaat.
Iddibal odotti epäilemättä yötä ennenkuin hän antoi merkin kokonaisuudessaan. Ei vielä ollut kiirettä, ajatteli Hamilkar ja hän astui vankilaan. Muutamat huusivat hänelle: "Palaa"; uskaliaimmat seurasivat häntä.
Avonainen ovi liikehteli tuulessa. Ilta-aurinko loisti kapeista akkunoista, ja sisällä näkyi seinillä katkotulta kahleita.
Siinä oli kaikki, mitä oli jälellä sotavangeista!
Silloin Hamilkar tuli kalman kalpeaksi, ja ne jotka ulkoa kumartuivat katsomaan kuopan sisään näkivät hänen estävän itseään kaatumasta nojautumalla seinään.
Mutta shakaali kiljaisi kolme kertaa perätysten. Hamilkar nosti päänsä pystyyn; hän ei lausunut sanaakaan, ei tehnyt liikettäkään. Sitten, kun aurinko oli kokonaan laskeutunut, hän katosi piikkipensasaitauksen taakse, ja illalla Rikkaiden kokouksessa Eshmunin temppelissä hän sanoi sisään astuessaan:
— "Baalien valot, minä otan vastaan punilaisten sotavoimien johdon barbarien armeijaa vastaan!"